Turku-viikonloppu

Perjantai oli puolisollani vapaapäivä ja minä sain tilaisuuden lyhentää ylityösaldoa puolen päivän verran. Lähdettiin Turkuun jo puoli yhden junalla. Riitti ruhtinaallisesti aikaa majoittumiseen, konserttilippujen noutoon ja myöhäiseen lounaaseen tai varhaiseen päivälliseen. Hotellissa ei ilmeisesti ollut vielä perjantaina kovin täyttä, kun sai valita haluamansa kerroksen ja kylpyammekin olisi ollut tarjolla. Ammetta ei tarvittu, mutta ylin kerros kelpasi turkulaiseksi luksukseksi.

Turun konserttitalo on tuttu, mutta muista yhteyksistä kuin musiikista. Näitä muita yhteyksiä varten kaupunkiin tultiin, mutta niiden paikka oli nyt toisaalla. Konserttitalolle mentiin konserttia kuulemaan. Voisi sanoa, että 1950-luvun rakennus ei ole musiikkinautintoympäristönä ehkä Tampere-talon veroinen, mutta yksi asia siellä on erinomaisesti hoidettu: liikkumisen esteettömyys. Portaiden sijasta on luiskat ja penkkirivien käytävät ovat niin leveät, että keskipaikalle hakeutuvan ei tarvitse nostattaa aiemmin ehtineitä reunapaikkalaisia seisomaan.

Perjantai-illan ohjelmassa oli Turun Filharmonisen Orkesterin esittämänä neuvostoliittolaista ja tanskalaista musiikkia. Illan aloitti elokuvamusiikkiteos vuodelta 1934, Sergei Prokofjevin "Luutnantti Kiže". Se oli lajityypilleen ominaista hauskuttelua - kyseessä kun oli komediallinen filmi. Meille suomalaisille, joille Neuvostoliitosta oli noina aikoina lähinnä pelkkää harmia, on joskus hankalaa ajatella, että naapurimaassa naurettiin ja viihdyttiin tuolloinkin eikä kaikki ollut pelkkää vankileirien saaristoa ja sodan hautomista.

Prokofjevia seurasi tanskalaisen Carl Nielsenin - tunnustettava on, että säveltäjä oli minulle aiemmin täysin tuntematon - klarinettikonsertto, jossa solistin osan hoiti Tanskan kansallisen sinfoniaorkesterin äänenjohtaja Olli Leppäniemi. Esitys oli mitä taitavin. Sitä ei oltu tarkoitettu huumoriksi mutta sallittakoon moukkamainen mielleyhtymäni solistin ja mieleen jääneen 80-luvun TV-viihdeohjelman kertakäyttöhahmon Kari Riippukiikun (voin muistaa nimen väärin, mutta kyseessä oli parodia suuren yleisön tietoisuuteen tuolloin nousseesta Kari Kriikusta) esiintymistyylien välillä. Helppohan sitä on hymyillä eläytymiselle, kun itse tuskin saisi puupuhaltimesta ääntäkään pihalle.

Illan päätti Dmitri ŠostakovitŠin yhdeksäs sinfonia. Se on historiallisesti mielenkiintoinen. Säveltäjä sai sen valmiiksi vuonna 1945 suuren isänmaallisen sodan parahiksi päätyttyä. Kun vielä numerona oli yhdeksäs - Beethovenin kuuluisimpaan viitaten - neuvostoliittolaiset odottivat jotakin erityisen mahtipontista. Jotain aivan muuta tuli: kevyeksi, hilpeäksikin, aikalaisten sanoma tuotos, johon säveltäjä kuitenkin oli piilottanut sarkasmia ja ironiaa. Siitä ei erityisesti pidetty, ja voi olla, että tämä sinfonia oli osasyy siihen, että ŠostakovitŠ joutui vuodesta 1948 alkaen vallanpitäjien epäsuosioon ja elämään vähätuotteliasta kautta, jota kesti aina Stalinin kuolemaan saakka.

Lauantaiaamuna kaupunkiin saapui kolmimiehinen Museoveturiseuran partio ja päästiin viikonlopun varsinaiseen teemaan. Turkulaiset rautatieharrastajat ovat aina osanneet järjestää hyviä pienoisrautatiepäiviä. Tämänvuotinen näyttelypaikka oli pramea VPK:n talo ydinkeskustassa, sama paikka kuin edellisellä kerralla neljän vuotta sitten.

Osastomme ei ollut järin suuri ja lähinnä tiedotus- ja varainhankintahengessä pystytetty. Myyntipöydällä oli tarjolla enimmäkseen rautatieaiheista kirjallisuutta. Pienoismalleja meillä ei ole, mutta pyörimään pantiin hyväksi todettu valokuvaesitys 1:1-mittakaavan rautatiekaluton entisöinnistä ja muusta yhdistyksen toiminnasta. Ja dataprojektorin jalustaksi MAN -dieselmoottorin mäntä. Sellaisia tuottoja kuin viime vuosikymmenen puolivälin tietämissä ei ole näistä tapahtumista enää aikoihin saatu, mutta kuljetuskustannusten jälkeen jäänee kuitenkin pari-kolmesataa euroa tulevan toimintakauden työkalu-, materiaali- ja tarvikehankintoihin veturien tai veturitalirakennuksen hyväksi. Tällaisista pienistä puroista yhdistyksemme rahoituksensa kerää.

Lauantaina Marko ja Jani lähtivät vierailemaan sataman suunnalla Forum Marinumissa. Lykättiin heille nippu Veturimuseon esitteitä kouraan ja hyvä niin - ne olivat olleet heidän vapaalippunsa kohteeseen ja oma museomme saa mainosta isonveljen esitehyllyssä.

Näyttelyn sulkeutumisen jälkeen lauantai-illaksi seurueeseen saatiin nuorta verta Juhan jälkikasvun muodossa. Antin suosituksesta käytiin syömässä vatsat täyteen viikinkiravintola Haraldissa, jossa ainakin lohi oli mainiota. Sitten jatkettiin iltakouluun parantamaan maailmaa ja puhumaan kulttuurihistoriaa. Sopii se Foucault rautatieharrastajankin suuhun, kun alkuun päästään.

Aika pitkäksi lauantai-ilta venähti, mutta mitään vaikeuksia ei ollut herätä ja siirtyä hotellin aamiaispöytään heti, kun sinne pääsi. Marko ja Juha lupasivat ystävällisesti hoitaa museon näyttelyosastoa aamun kaksi ensimmäistä tuntia, ja puolisoni kanssa pääsimme käymään kirkonmenoissa Tuomiokirkossa. Aneita siellä ei ole muutamaan sataan vuoteen myyty, mutta ehkä kolehtihaaviin kilahtaneet pari kolikkoa vilauttivat edellisiltaiset bakkanaalit pois syntilistalta.

Kirkossa viikonlopun musiikkinautinnot saivat jatkoa, kun naiskuoron - käsittääkseni äänessä oli osa Åbo Akademin Florakörenia - sävelet kohosivat holvin korkeuksiin varmaankin juuri sillä tavalla kuin kirkon "akustiikkasuunnittelijat" vuosisatoja sitten olivat tarkoittaneet.

Kotiin palattiin sunnuntain iltajunalla mielessä päällimmäisenä ajatus, että kun viikonlopun hyvyys ja lyhyys korreloivat keskenään kiusallisen positiivisesti. Toisaalta kissaveljet oli taas mukava tavata, niin hyvässä hoidossa kuin taas olivatkin.