sunnuntaina, helmikuuta 26, 2012


Yhteisellä matkalla 150 vuotta


Rautateiden juhlavuodeksi on noin kuukausi sitten ilmestynyt professori S. Zetterbergin kirjoittama teos "Yhteisellä matkalla - VR 150 vuotta". Kovakantinen yli 500-sivuinen kirja on periaatteessa jatkoa 1900-luvun alusta saakka yleensä neljännesvuosisadoittain ilmestyneille VR:n historiikeille. Kaksiosaiset mammutit ilmestyivät niin vuonna 1912 juhlistamaan rautateiden 50-vuotispäiviä kuin 75-vuotispäivien kunniaksi vuonna 1937. Jälkimmäinen käsitti yli 1 500 sivua. Vuoden 1962 historiikki oli enää yksiosainen, noin 800-sivuinen, samoin vuoden 1987 kirja.

Sivumäärässä on taannuttu, mutta kuvien määrässä edistytty. Jos vielä vuoden 1987 historiikki on tekstipainotteisena ja niukahkosti mustavalkokuvitettuna kuivakan oloinen, pärjää 2012-versio lukuisine isoine ja paljolti värillisine kuvituksineen mille tahansa nykypäivän laatukirjalle.

Suurin ero nyt ilmestyneessä kirjassa edeltäjiinsä nähden ei kuitenkaan liity ulkoasuun tai sivumäärään, vaan paremminkin sivumäärän käyttöön. Ensiksi uuden kirjan on kirjoittanut yksi tutkija. Aiemmat historiikit olivat toimitettuja koosteita kunkin osa-alueen silloisten asiantuntijoiden, lähinnä rautatielaitoksen virkamiesten, kirjoittamista teksteistä.

Toiseksi Zetterberg on ahtanut 500 sivuun 150 vuotta siinä, missä vuoden 1937 kirjantekijät käyttivät 1 500 sivua 25 vuoden ajanjakson kuvaamiseen. Entä onko nimekkään historioitsijan teos sisällöllisestikin ohut verrattuna rautatievirkamiesten oman työnsä ohella laatimiin teoksiin? Lyhyt vastaus: Kyllä on.

Äsken sanottu ei tarkoita, että "Yhteisellä matkalla" olisi huono esitys rautatielaitoksen historiasta. Ei, koska se on käytännössä ainoa pintatasoa syvemmälle menevä sellainen, ainoa yleisesitys Suomen rautateiden historiasta - jos jätetään laskuista vuoden 1987 historiikin yksi luku, "Yleishistoria", johon palataan tuonnempana. "Yhteisellä matkalla" palvellee keskimääräistä lukijaa paljon paremmin kuin yksikään historiikkisarjan aiemmista osista. Luettakoon kirjoittamaani vain rautatieharrastajan mielipiteenä.

Zetterbergin kirja on edeltäjiinsä verrattuna valmiimpaa tekstiä. Se pyrkii luomaan synteesin rautateiden kehitysvaiheista, kuten yleisesityksen pitääkin. Mutta synteesiin on jo sisäänrakennettu kirjoittajan tulkintoja suuremmassa määrin kuin toimintakertomusten omaisiin, usein teknologialähtöisesti jaoteltuihin edellisten historiikkien teksteihin - jotka nekin toki vaativat lähdekritiikkinsä.

Yhtä kaikki, Zetterbergin teos on puhtaasti (tutkimus)kirjallisuutta siinä, missä aiemmat historiikit - mainitusta toimintakertomuksenomaisuudestaan johtuen - kelluivat usein kirjallisuuden ja painetun lähteen rajamailla. Niistä on löydettävissä runsaasti sellaista puolijalostettua tai jopa raakaa dataa, mitä ei välttämättä ole saatavissa edes puhtaasti painettuna lähteenä pidettävistä rautatiehallituksen kertomuksista tai rautatietilastoista. Historiikkisarjan uusimmasta tällaista on turha etsiä.

Toisaalta Zetterberg on edeltäjistään poiketen käyttänyt lähdeviitteitä, jotka on koottu kirjan loppuun. Ne näyttävät osoittavan useimmiten - mihinkä muuallekaan kuin - vuosien 1912, 1897, 1962 tai 1987 historiikkeihin. Ja aivan yllättävän usein viimeksimainitun Yleishistoria-lukuun, jossa E. Pölhö, asianharrastajapiireissä sangen tuttu mutta akateemiselle historiankirjoitukselle ilmeisesti melko tuntematon kirjoittaja, loi Suomen rautatiehistoriaan sen kronologisen ja käsitteellisen viitekehyksen, jonka pohjalta Zetterbergkin omaa jäsentelyään pitkälti rakentaa ja johon törmätään vaikkapa viranomaisviestinnässä. Toinen paljon käytetty lähdekirja on I. Seppisen parikymmentä vuotta sitten kirjoittama liikenneministeriön historia "Valtaväylä Suomeen".

Voitaneen perustellusti kysyä, mitä uutta "Yhteisellä matkalla" tarjoaa lukijalle, joka tuntee Suomen rautateiden historiaa. Melko vähän, on vastaus. Viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan osalta Zetterbergin kirjan vajaat sata viimeistä sivua ovat ainoa kooste aihepiiristä. Vaikka 100 sivua vastaan vanhemman historiikin 1 500 sivua per neljännesvuosisata tuntuu valtavalta erolta, voi uutta kirjaa puolustaa sillä, että nopeasta teknologisesta kehityksestä huolimatta rautateiden kokonaiskehitys, varsinkaan sen yhteiskunnallinen ulottuvuus, ei vuosina 1987-2012 ollut läheskään samaa luokkaa kuin vaikkapa vuodesta 1912 alkanut noin neljännesvuosisadan pituinen ajanjakso, jolloin maamme radat muodostuivat rataverkoksi poikittaissuuntaisten ratojen rakentamisen myötä.

Lyhyesti sanottuna "Yhteisellä matkalla - VR 150 vuotta" on hyvin kirjoitettu ja ulkoasultaan näyttävä yleisesitys, joka palvelee hyvin tavallista historianystävää, mutta jolla on vain vähän sisällöllistä tarjottavaa Suomen rautatiehistoriaan perehtyneelle.

3 kommenttia:

Jenni kirjoitti...

Hyvä analyysi! Jorma Kaimo luennoi täällä Rantasalmella syksyllä tietokirjan tulevaisuudesta, joka lienee kaikesta huomilatta valoisa. Olisinpa ollut kuuntelemassa. Tämä vertailu kuvannee hyvin trendiä: tehdään hyvännäköistä, pannaan asialle ammattikirjoittaja ja nuori taittaja. Kyllähän niinkin hyvä tulee, mutta tuleeko erinomainen?

Petri P. Pentikäinen kirjoitti...

Samat olivat ajatukset tästä kirjasta. Varmasti moni rautatieharrastaja on pettynyt. Vuodet 1987-2012 ovat nyt käytännössä dokumentoimatta.

Toisaalta pidän 100% mahdottomana, että vuoden 1987 tyylistä pölyistä virastohistoriikkia olisi enää tehty. Ajatus sellaisen jakamisesta liikelahjana vaikka jossain toimittajien voitelureissulla Lapissa olisi erikoinen.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Jenni, sen paremmin aihetta tuntematta minäkin uskoisin tietokirjan - ja kirjan yleensä - valoisaan tulevaisuuteen. Joskus yli 20 vuotta sitten jollakin informaatiopuolen kurssilla hämmästelin, miksi kirjan eduksi silloisiin sähköisiin medioihin verrattuna oli mainittu, että se pitää tietokantansa kiinteästi mukanaan. Juuri tuo asiahan oli kovaa vauhtia muuttumassa parempaan suuntaan. Mutta käyttövarmuutta ei osannut arvostaa ennen kuin päivittäiseen käyttöön tulivat pätkivät langattomat ja langallisetkin tiedonsiirtoverkot. MikroPC-lehden helmikuun numerossa vertailtiin perinteisiä pokkareita sähköisiin kirjoihin ja niiden lukulaitteisiin. Ainakin hinta ja keveys puolsivat perinteistä formaattia.

Petri, minusta olisi hienoa, että toimittajat kuskattaisiin ruskea-oranssisisusteisissa CEmt-vaunuissa Kolariin, jonka asemalla isosilmälasiset ja leveäkravattiset herrat antaisivat käteen viisi kiloa tekstiä VR:n viimeisen 25 vuoden kehityksestä kiskopainojen, veturinmoottorien, lumilinkojen ja virkapuvunnappien osa-alueilla. Sitten ajettaisiin Pohjolan Liikenteen bussilla katsomaan Särestöniemen tauluja ja illalla ennen saunaa hiihdettäisiin. Tosin minä en ole toimittaja, joten kelpaisikohan moinen heille?