Avajaispäivä

Veturimuseon avoinnaolokausi alkoi jo kesäkuun alussa, mutta virallisesti avajaisia vietettiin tänään. Museoveturiseuran vastuulla oli lähinnä se, mitä parhaiten osaamme, eli käytännön infra-asiat. Paljon asioiden eteen oli tehty jo kevään aikana, teemanäyttelyn pystytyksen aputöistä perusnäyttelyn liikkuvan kaluston järjestelyihin.

Simo oli ehtinyt leikkaamaan nurmea jo viikolla. Esko toi siimaleikkurin ja helteestä piittaamatta suoritti parituntisen heinänkatkontaoperaation raiteiden väleistä ja tallin takaseinältä. Valtakunnallisen keskusmuseon johtaja M. Bergström totesi avajaispuhetta pitämään tullessaan, että koskaan eivät näiden kulmien paikat ole olleet niin siistissä kunnossa kuin nyt. Ruohonleikkauksen ohella on harjoitettu maalaamista ja muuta ylläpitotoimintaa.

Avajaispäivän ohjelmassa oli valtakunnallisen museoajoneuvopäivän hengessä Toijalan Seudun Mobilistikerhon ajoneuvojen esittely.



Museon kannalta varsinainen teema oli Työväenmuseo Werstaan ja Suomen Rautatiemuseon tuottaman Veturimiesten matkassa -teemanäyttelyn avaaminen. Museoajoneuvopäivän merkeissä työnsimme talliraiteelle katseltavaksi Dm7-kiskoauton, monen muistaman "Lättähatun". Tulevien vuosien rautatieharrastaja lähti kaveriksi lukitsemaan "Lätän" sivuovia. Halusi nähdä, mitä minkin lukitun sisäoven tai luukun takana on. Tietysti piti konepeittokin nostaa. "Montako sylinteriä?", kysyin. Konsta laski hehkutulppia ja päätyi kahdeksaan. On näistä museopilttuista ennenkin ammattilaiseksi lähdetty.

Pekka puki päälleen huomioliivin ja otti tienpään vahdittavakseen. Niinpä "On ne passe pas" päti vielä tiukemmin kuin Verdunin seudulla viime vuosisadan alkupuolella, ja alueelle tuli vain museoajoneuvoja. Ainoa hankaluus syntyi, kun vaalea Toyota oli ennen sisääntulotien vartiointia ehditty parkkeerata museoautoille varatulle alueelle. Ei muuta kuin tien toiselle puolen lentopallokentille ja etsimään sen näköinen koppi, josta voisi löytyä toimitsijoita. Sieltähän heitä löytyi, Eero ja Risto, tuttuja miehiä. Tuttu oli heille auton omistajakin. Erätuloksia merkatessaan ehtivät tehdä puhelinsoiton ja parin minuutin päästä museoparkkialue oli vapaa museoautojen tulla. Pikkukaupungin etuja.

Pari kaksipyöräistä käväisi, mutta läsnäolonsa olisi ollut toivottavaa pidempäänkin. Heikillä oli kiire kotiin Pappatunturinsa selässä. Muovikatteineen mitä 80-lukulaisimman Citroen-katumoottoripyörän ajajan olisi pelkästään ajokkinsa museaalisten ansioiden vuoksi suonut viihtyvän pidempään.

Museoajoneuvopäivän tarjontaan kuului toistakymmentä museoautoa vuoden 1928 Chevrolet-henkilöautosta vuoden 1970 Hanomag-Henschel-kuormuriin, autoon jossa on nimensä puolesta veturia kahden edestä. Sarille iso kiitos asian järjestämisestä!

Museoautoalueella pyöriskellessäni jouduin useamman kerran vastaamaan esitettyyn kysymykseen pahoitellen, että täytyy kysyä viisaammalta.



Vasta toisen tai kolmannen kerran jälkeen tajusin, että Vanaja-logolla koristettu lippalakkini taisi ohjata asianharrastajat luulemaan lajitoverikseen. Toki Vanajakin - römeä-ääninen 505 - täällä Vanajan-Hämeessä oli näytillä, paikallisen perinteikkään kuljetusliikkeen väreihin entisöity vanha postikuorma-auto.