Harmaisiin

Työmatkalla radion aamuseitsemän uutiset kertoivat, että varusmiespalveluksensa aloittaa lähes 14 000 varusmiestä. Katsellessani linja-auton ikkunasta pilkkopimeää talvimaisemaa pohdiskelin moisen palvelukseenastumisajankohdan mielekkyyttä.

Pimeä ja usein kylmä tammikuun alku heti joulun juhlakauden jälkeen ei varmasti ole kovin miellyttävä armeijan aloitusajankohta. Kuten ei välttämättä heinäkuukaan, ainakin jos lämpömittari kohoaa sellaisiin lukemiin kuin viime kesänä. Vanhan saapumiseräjärjestelmän mukaiset helmi-, kesä- ja lokakuu olivat alokasta ja hänen taloon sopeutumistaan ajatellen uskoakseni nykyistä inhimillisempiä. Tosin nykyjärjestelmän ehdoton etu vanhaan verrattuna on toimiva rajapinta eri oppilaitosten lukukausirytmiin, eikä se ole mikään vähäinen etu.

Armeijassa on tarkoituksenmukaista harjoitella toimimaan pimeissä, kylmissä ja muutoin haastavissa olosuhteissa, mutta oppimisen kannalta palveluksen ensimmäiset viikot eivät ole hedelmällisintä aikaa. Iso osa alokkaiden henkisestä ja fyysisestäkin kapasiteetista menee uuden toimintaympäristön perusasioiden opetteluun.

Nyt sanon jotakin, mitä oman armeijansa kymmeniä ja taas kymmeniä saapumiseriä sitten käyneen ei monien ikätoveriensa mielestä kai pitäisi sanoa. Mutta sanon kuitenkin: Uskon, että tämän päivän armeija on rankempi paikka kuin mitä se oli reilut 20 vuotta sitten. Jo keskeyttämisluvut kertovat siitä jotakin.

Kuten todettu, lupaavaa alkua ei anna se, että nuoret miehet ja naiset raastetaan uppo-outoon ympäristöön vuoden pimeimpään aikaan tai polttavilla helteillä. Kaikkein rankinta lienee kuitenkin siirtyminen siviilielämään verrattuna rajoitettuun kommunikaatioympäristöön. Nykyään palvelukseen astuvat alkavat jo olla diginatiiveja, joille aktiivinen kommunikointi sähköisten viestimien kautta on itsestäänselvyys. En tarkoita muutama vuosi sitten huomiota saanutta nettiriippuvaisten vähemmistöä, vaan sitä suurta nuorten joukkoa, jolle tekstiviestit tai erilaiset TCP/IP-pohjaiset pikaviesti- ja yhteisöpalvelut ovat osa sosiaalista identiteettiä. Matkaviestimiä ja tietokoneita käsittääkseni voi käyttää kasarmilla ja jopa maastossa, mutta paljon rajoitetummin kuin siviilissä.

Reilut kaksikymmentä vuotta sitten meillä oli helpompaa. Kotona oli ollut lankapuhelin, jonka luurissa oltiin vietetty suhteellisen vähän aikaa. Samanlainen löytyi kasarmilta. Kommunikaatio kaverien kanssa oli kotipuolessa ollut melkein yksinomaan suullista ja kasvoista kasvoihin tapahtuvaa. Kasarmilla naamat vaihtuivat, mutta viestintätapa ei. Kukin sai hyödyntää sitä aivan niin kuin oli siviilissä tottunut, kuka puheliaampana, kuka hiljaisempana. Raja siviilikommunikoinnin ja armeijakommunikoinnin välillä ei ollut suuri.

Ennenvanhaan jotkut onnekkaat saivat kirjeitäkin. Me, jotka emme niitä paljon saaneet, olimme hiukan kateellisia, kun iltaisin nimenhuudon yhteydessä kirjuri niitä jakoi. Muistan tosin itsekin saaneeni muutaman. Jälkiviisaasti sanottuna olin pari vuosikymmentä ajastani edellä ollut weeaboo. Minulla oli nimittäin japanilainen kirjeenvaihtokaveri, Etsuko. Hän kirjoitti pari kertaa ihmetellen muun muassa sitä, että Suomessa miesten oli puolipakko käydä armeija.

Yhtä kaikki, tsemppiä tänään varusmiespalveluksensa aloittaneille!