sunnuntaina, tammikuuta 02, 2011


Hieman kuntaliitoksista


Kotikunta koki vuodenvaihteessa toisen kuntaliitoksensa puolen vuosikymmenen sisällä. Toijala ja Viiala yhdistyivät Akaaksi vuoden 2007 alusta, ja nyt mukaan tuli vanha kaveri Kylmäkoski. Sanaristikoista tuttu Akaan pitäjä on kartalla taas suunnilleen sen muotoinen kuin se oli aluksi kirkkopitäjänä noin vuodesta 1589 - Urjalan seurakunnallisesta itsenäistymisestä - alkaen ja sittemmin kuntana vuodesta 1865 vuoteen 1895, jolloin Kylmäkoski aloitti itsenäisen elämänsä. Ainoa laatuaan ei tämä hämäläinen liitos tässäkään vuodenvaihteessa ollut, ja monet asiantuntijatahot ennakoivat, että kuntien määrä vähenee vielä ainakin sadalla nykyisestä 336:sta.

Kuntaliitoksista puhutaan usein samassa yhteydessä kuin julkisen talouden kestävyydestä ja julkisten menojen kasvun hillitsemisestä. Viimeistään 1970-luvulta alkaen niin sanotun hyvinvointiyhteiskunnan rakentamissuunnitelma oli melko yksinkertainen. Valtio osoitti kunnille sektorikohtaisen erityislainsäädännön kautta yhä uusia palvelutehtäviä ja ainakin 1990-luvun lamaan saakka järjesti niille myös jokseenkin täysimääräisen rahoituksen kuntien valtionosuusjärjestelmän - pohjimmiltaan verotusjärjestelmän - kautta. Erityisen toimialan eli sektorikohtaisten lainsäädännöllisten tehtävien vakaa rahoitus innosti kunnat ottamaan hoitaakseen myös niinsanottuja yleisen toimialan tehtäviä lain velvoittamien lisäksi. Nyt on tultu tilanteeseen, jossa tehtäviä on paljon ja joillakin sektoreilla työtaakka näyttää vain kasvavan. Rahoitus sen sijaan on pikemmin niukkenemassa kuin runsastumassa. Kuntaliitoksilla haetaan ratkaisua tähän ongelmaan.

Kuntien toimintaan vain pintapuolisesti paneutuneet populistit niin joukkoviestimissä kuin politiikassakin uskovat kuntaliitosten säästön tulevan ensisijaisesti hallinnosta. Kunnissa tehtävä työ kun nähdään määritelmällisesti paperien tuottamisena.

Osa kunnan työstä kiistämättä on hallintoa, koska kunnassa käytetään julkista valtaa ja julkista rahaa. Kunta suorittaa varsinkin lainsäädännön vaatimia tehtäviä eri perustein kuin usein vastakohdaksi nostettu liikeyritys. Sekä kunta että liikeyritys tuottavat palveluita ja toimittavat niitä asiakkaille. Ne suorittavat tämän työn kuitenkin eri tavoin: liikeyritys lähinnä myymällä maksukykyisille ja -haluisille ja kunta lain, tarveharkinnan tai muiden vastaavien seikkojen määräämin tavoin. Viimeksi mainittua kutsutaan hallinnoksi, ja se on usein monimutkaisempi kuin myyntitapahtuma.

Hallintoa voi ja kannattaa kritisoida. Mutta mikä on sen vaihtoehto, jos (1) kunnalla edelleen halutaan pitää peruspalveluiden ja -infrastruktuurin järjestämis- ja ylläpitovelvollisuus , (2) velvoitetaan kunta tarjoamaan peruspalvelut ja -infrastuktuuri edes jossakin laajuudessa kaikille tarvitseville näiden maksukykyyn ja -haluun katsomatta ja (3) toimintaa ei rahoiteta niin avokätisesti, että kunnan ei tarvitsisi millään tavoin säännellä peruspalveluiden ja -infrastruktuurin tarjontaa halukkaille?

Julkisen sektorin kriitikot varmasti mieluusti nauravat tälle, mutta hallinnon voidaan sanoa olevan kunnan perimmäinen toiminta-ajatus, jopa kunnan liikeidea. Julkisilla varoilla operoivalle ja monessa "liiketoimessa" sopimuspakkoon - eli palvelun toimittamiseen sitä pyytävälle - velvoitetulle organisaatiolle ei vielä ole taidettu löytää muunlaista toimintamallia.

Siinä missä liikeyritys pyrkii usein virtaviivaistamaan tuotteen tai palvelun asiakkaalle toimittamisen prosesseja pyrkii moni kuntakin tehostamaan hallintoaan. Esimerkiksi vuonna 2008 Suomen Kuntaliiton mukaan hallintomenojen osuus kuntien kokonaismenoista oli 2,8 % tarkoittaen hieman yli miljardia euroa. Paljon vai vähän, siinä kysymys. Mutta vaikka hallinnon osuus menorakenteessa saataisiin laskettua nollaan, sillä ei kuntatalouden ongelmia ratkaista.

Yleisesti tiedetään, että valtaosan kuntien menoista muodostaa sosiaali- ja terveystoimi, jonka osuus viime vuonna oli 51 % ja joka on kasvanut prosenttiyksikön vuosivauhdilla Myös opetustoimen 24 %:n osuus on huomattava, joskaan ei enää kasvava.

Sosiaali- ja terveystoimi, miksei perusopetuskin, ovat kiusallisia aihepiirejä säästettäväksi. Melko harva valtion tai varsinkaan kunnan päätöksentekijä haluaa omakohtaisin käytännön toimin leimautua hyvinvointiyhteiskunnan alasajajaksi. Kuntien menorakenne kuitenkin osoittaa, että jos kuntataloudessa on saatava aikaan säästöjä, joilla on huomattavaa käytännön vaikutusta, ne pitää löytää suurimmista menoeristä.

Löytyykö kuntaliitoksista ratkaisu tähän? Tuskin automaattisesti. Mutta suurissa kunnissa päätöksentekijöiden ja päätösten kohteena olevien välinen etäisyys väistämättä kasvaa verrattuna pieniin kuntiin. Myös ylintä päätösvaltaa käyttävät kunnanvaltuutetut ja muidenkin toimielinten jäsenet samoin kuin valmisteluvaltaa käyttävät johtavat viranhaltijat valikoituvat suurissa kunnissa eri tavoin kuin pienissä. Aivan satunnainen esimerkki (toivottavasti) vailla yhteyksiä reaalimaailmaan: lähivanhainkodin muuttaminen maksullisiksi palveluasunnoiksi ja vuodepaikkojen keskittäminen toisella puolella kuntaa sijaitsevaan yksikköön on helpompaa päättää, kun päätöksen kohteena olevat ihmiset eivät ole oman kylän Selmoja ja Arvoja.

Ehkä kuntaliitosten keskeisin merkitys onkin mentaalis-sosiaalinen. Kun etäisyys yhtäältä päätöksentekijä- ja -valmistelijaportaan ja toisaalta tavallisen kuntalaisen välillä kasvaa, eli valta käyttäjineen etääntyy sen kohteista, voidaan viedä läpi myös kipeitä ratkaisuja.

Ei kommentteja: