keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007


Quis, quid, ubi, quibus auxiliis, cur, quomodo, quando?


Jotkut paheksuvat asioiden tuotteistamista. Ollaan kaupallista tuotteistamista tukevista tekijänoikeus-, tuotesuoja- ja patenttikäytännöistä mitä mieltä hyvänsä, minusta tuotteistaminen sinänsä on ihailtava taito.

Meikäläisissä oloissa ainakin prosessiteollisuus käyttää ahkerasti yhdysvaltalaista 1950-luvulta periytyvää Kepner-Tregoena tunnettua ongelmanratkaisu- ja päätöksentekomenetelmää, jota Suomessa edustaa etäopetuksen edelläkävijänä tunnettu, jatkosodan aikana teollisuustuotannon rationalisointia propagoimaan perustettu Teollisuuden Työteholiitto eli tutummin Rastor. On olemassa monia muitakin vastaavia menetelmiä.

Vastaamalla kysymyksiin mikä (on poikkeama tai vika), missä (kohde sijaitsee, poikkeama kohteessa jne.), milloin (poikkeama havaittiin ensi kerran, sen jälkeen jne.) ja miten paljon (vikaa esiintyy kohteissa, kohteesta on viallista jne.) päästään yllättävän pitkälle esimerkiksi teknillisen järjestelmän poikkeamien syiden etsimisessä. Vuokaavioksikin jäykistyvien ja naiiveilta näyttävien mallien etuna on se, että niinsanotussa "asiantuntemuksessa" kyse on käytännössä useimmiten intuitiosta eli omien ennakkokäsitysten julkituomisesta.

Osa ongelmanratkaisumalleista ylikorostaa päättelyä tiedonhankinnan kustannuksella. Se lienee antiikin synnyttämää ja kristinopin läpilyömää perinnettä ajalta, jolloin henki ja ruumis erotettiin tiukasti toisistaan. Päättely yhdistyy henkeen ja jalouteen, tiedonhankinta taas on fyysistä työtä, guod licet servo.

Päättelyn oppimisen perinteet ja muodot ovat paljon laajemmat kuin tiedonhankinnan oppimisen. Niin lienee paljolti siksi, että päättelyä on helpompi oppia ja opettaa kuin tiedonhankintaa (joka puolestaan yhä redusoituu kirjaston- tai arkistonkäytön tai Internet-hakupalveluiden opiskelun kaltaisiin välineellisiin asioihin). Ensimmäinen syy on laadullinen: ihmisen "järki" on kurinalaisempi ja siten paremmin manipuloitavissa eli opetettavissa kuin havaintojärjestelmä. Toinen syy on määrällinen: meikäläisissä oloissa vasta viimeisen vuosisadan tai muutaman vuosikymmenen aikana toissijaista, havaintoihin perustumatonta tietoa, on tullut saataville siinä määrin, että sen hankkimisessa olisi erityistä opittavaa. Kuka, mitä, häh-tyyppiset järjestelmät lienevät oikeilla jäljillä ohjatessaan ongelmanratkaisua päättelystä tiedonhankinnan suuntaan.

Ehdotan jostakin tällaisesta liike- tai GPL-ideaa vaikkapa Tommille. Varsinkin jos siihen ryhtyisi ansaintatarkoituksessa, olisi kai Lordillakin vielä sen verran nostetta, että markkinoille voitaisiin lanseerata näyttävästi ikiroudan, jääkarhujen ja mammuttien maan ankarissa olosuhteissa kehitetty uusi päätöksentekomalli.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olen onnistunut kehittämään itselleni pakkomielteen selkeyteen, ja sitä kautta mm. seuraavanlaisen metodin:

Jos asia ei ole selkeä, poistetaan siitä järjestyksessä epäolennaisimpia osia, kunnes sen voi tajuta suunnilleen samalla tavalla kuin 2 + 3 = 5.

Tämän jälkeen palautetaan osia yksi kerrallaan, kunnes järjestelmä toimii kuten sen pitää toimia. Sitten heitetään loput osat menemään.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Mainitsemasi kaltaista menetelmää käytetään yleisesti ainakin sähköllä toimivien laitteiden vianmäärityksessä samoin kuin niistä koostuvien järjestelmien toiminnan optimoinnissa (epäpätevänä olen väärä henkilö sanomaan, mutta luulisin saman periaatteen toimivan ainakin höyrykäyttöisissä laitteissa).