Varsinais-Suomessa lumisade vasta alkoi

Perillä kollegat taas kerran kummastelivat, miten minä julkisilla kulkuneuvoilla liikkuvana pääsin hyvissä ajoin perille. Helppoahan se oli. Vanhan kunnon Sr1:n vetämä, Esslingen-vaunuinen P 804 lähti kotiasemalta puoli seitsemän jälkeen. Turussa ratapihan vartta kivenheitto linja-autoasemalle, jossa ehdin vielä hörpätä pienen kupin kahvia ennen kuin oli aika nousta autoon ja ostaa lippu Hajalan tienhaaraan. Siitä oli enää lyhyt kävelymatka. Vähäksi aikaa pääsin puheenjohtajan nuijan varteenkin, kun ei-julkisilla kulkeva varsinainen päällikkö ei matkustanut yhtä nopeasti.

Junassa oli yllättävän paljon väkeä, ei tosin läheskään Helsingin aamujunallista määrää. Linja-automatkustajista pääosa jäi maatalousoppilaitokselle. Toinen isompi ryhmä oli erityishuoltopiirin asiakkaita, kuten tällä maanantaiaamun vuorolla näyttää usein olevan.

Turun linja-autoasemalla myytiin nimikoituja lelukuorma-autoja arvatenkin kiusaukseksi lapsimatkustajille ja riesaksi heidän vanhemmilleen. Jos jätetään yleinen rihkamakritiikki tällä kertaa väliin, vaikutti ajatus ihan mukavalta, kunnes katsoin tarkemmin kontin kyljessä olevia nimiä. Siellä oli Tonia, Penttiä, Juusoa. Vaan ei Jenniä, Ailia, Riittaa. Paljon puhutaan sukupuolittumisesta ja sen mukanaan tuomista lasikatoista ja muista ongelmista. Mutta älähdetäänkö vasta sitten, kun ainakin osa vahingosta on jo tapahtunut? Lapset sosiaalistetaan rooleihinsa mitä moninaisimmilla harmittomilta tuntuvilla ja tiedostamattomilla vaikutteilla pienestä pitäen. Tuskin se yksin pikkuautoihin ja niiden nimikoimiseen liittyy, mutta jostain rakenteesta tuokin kertoo. Kyllä tytötkin voivat kokea pikkuautot omaksi jutukseen. Puolisoni on kertonut, että hän leikki pienenä autoilla mieluummin kuin nukeilla. Tuskin hän on ainoa.

Perillä kokeiltiin viranomaisasioiden jälkeen Hakaniemen - tai väliaikaisesti oikeastaan Kumpulan - tarjoamaa tekniikkaa. Discendumin valmistama sähköinen Optima-kokousjärjestelmä toi ominaisuuksiltaan ja käyttöliittymältän mieleen vajaa vuosikymmen sitten suuressa huudossa olleet, nyt jo arkipäiväistyneet "e-oppimisalustat", kuten Moodlen, WebCT:n ja mitä niitä onkaan. Sellainen Discenduminkin tuote varsinaisesti on. Ihan asiallinen tuokin järjestelmä on, mutta sisältää kiistattomia puutteita oikeaan kokoukseen verrattuna. Kahvit joutuu keittämään itse, eikä kukaan tarjoa lounasta. Samaten tällainen päivän reissu vaikkapa juna-linja-auto-yhdistelmällä on työmatkana mukavampi kuin istahtaminen tietokoneen ääreen jossain kotipuolessa.

Paimion ammatillinen aikuiskoulutuskeskus on valtakunnallisesti tunnettu erityisesti sähköalan ammatillisten tutkintojen kokeneena järjestäjänä. Pysähdyin hetkeksi miettimään työmatkakantamuksieni laatua. Ne sopivat teemaan hyvin: aika paljon sähkövirtaa vaativia laitteita. Ainakin verrattuna aikaan kuusitoista vuotta sitten, kun jonkinlainen vakituinen (joskin aluksi osa-aikainen) työhistoriani alkoi - sikäli kuin vakituisuudella tarkoitetaan kesä-, keikka- ja muita pätkätöitä pysyvämpiä työsuhteita. Kun silloin oli matkustettava työn merkeissä, oli rannekello ainoa sähköä vaativa matkavaruste. Pian tosin sain hakulaitteen. NMT-matkapuhelimesta saattoi vain etäisesti haaveilla, kannettavasta tietokoneesta puhumattakaan. Hakulaite oli hieno. Se oli vieläpä ns. numerohakumallia, johon yhteydenottoa pyytävän oli määrä jättää oma puhelinnumeronsa, jotta olisin voinut soittaa hänelle päästyäni lankapuhelinliittymän ääreen. Tällainen järjestelmä ei ollut kovin yleinen ainakaan verrattuna nykyisiin mobiiliviestimiin, ja siksi se oli monelle vieras. Usein soittajat lähettivät hakulaitteeseen sen numeron, johon olivat yrittäneet soittaa, eivät suinkaan omaansa. Operaattorin monitulkintainen hakulaitepalvelun tiedote "Näppäile numeroviesti äänimerkin jälkeen" (tai jotain sinnepäin) ei ainakaan asiaa selventänyt. Yhtä kaikki, silloin matka-aikaa tuli vietettyä usein lukemalla.

Nyt matkassa oli kaksi matkapuhelinta, kannettava tietokone, mp3-soitin ja digitaalikamera. Kaksi viimeistä tosin vain hupi- ja ajanvietekäyttöä ajatellen. Ajattelin, josko kameran etsimeen osuisi jotakin kuvattavaa. Menomatkalla Turun matkustajaratapihalla pörräsi melko harvinaiseksi käynyt Tve4 "Keltiäinen", mutta ajattelin aamun olevan vielä liian hämärän linssin vaatimattomalle valovoimalle. Paluumatkalla mitään mielenkiintoista kiskoilla kulkevaa ei näkynyt.

Niin, ja nykyinen rannekello puolestaan käy auringon voimalla.

Vaikka nykyiset matkavarusteet sähköä syövätkin, säästävät ne ainakin paperia. Vaikka luen paljon mieluummin paperilta kuin tietokoneen ruudulta, reissussa tämä välttää, kun luettavia sivuja ei yleensä ole kymmenittäin tai ainakaan sadoittain.

Takaisin kaupunkiin sain kyydin Pekalta. Kiitos. Ihastelin hetkisen Turun asemakahvilan karttaa. Kartan viehätys perustuu hienosti käsin piirrettyihin kiintopisteisiin. Niihin kuuluu rakennuksia tuomiokirkosta linnaan ja sairaalasta vankilaan. Mutta paljon myös aikansa rautatiekalustoa: Hr1- ja Hr12-veturit sekä Dm7- ja Dm8-moottorivaunut. Kartta lienee 1960-luvun puolivälin seutuvilta, jolloin "Porkkanat" olivat Valtionautateiden uusinta uutta matkustajaliikenteessä.

Ajanvietekäytöksi sitten meni P 823:n tarjoamalla paluumatkalla tämä tietokoneen ja pakettiradiomatkapuhelimen hyödyntäminenkin.