sunnuntaina, joulukuuta 31, 2006


Dies illa


Kylmäkosken seurakunta vietti viimeistä päiväänsä juhlallisesti. Kansallisromanttiseen - itse asiassa tyylisuuntansa tyyppiesimerkiksi Suomen kirkkohistorian painettuun yleisesitykseen ohi nimekkäiden tamperelaisten ja turkulaisten luomusten päässeeseen - kirkkoon tuli kansaa melko eteen saakka; hämäläisethän täyttävät takaa. Mielestäni oli hienoa, että lääninrovasti aavan Vanajaveden tuolta puolen oli tullut avustamaan ehtoollisenjaolla.

Vielä hienompaa oli ottaa vastaan ehtoollismalja oman puolison ojentamana.

Seuraavat ovat Akaan yksinkertaisen riviseurakuntalaisen näkökulmasta kirjoitettuja mietteitä.

Tammikuun 2007 alusta alkaen Kylmäkoski on kirkollishallinnollisesti osa Akaan seurakuntaa. Ristisanatehtävistä tuttu Akaa - historioitsija Jalmari Jaakkolan tyylisen hyvän historiallisen mielikuvituksen lahjan saaneet ovat aikanaan johtaneet nimen etymologiaa latinan kielen aqua-sanasta, onhan täälläkin vettä, joten jo muinaiset roomalaiset tai ainakin heidän kanssaan kauppaa käyneet germaanit jne. - irtautui vanhasta Sääksmäen kirkkopitäjästä vuonna 1483, samana jona joidenkin kristittyjen lähes pyhimykseksi korottama Martti Luther syntyi ja jona kirjailija Victor Hugon lähes pikkuniljakkeeksi kutistama Ranskan kuningas Ludvig XI kuoli. Tuolloin Akaa muodostui suunnilleen seuraavista alueista: Urjala (itsenäistyi Akaasta jo vuonna 1540), Kylmäkoski (itsenäistyi vuonna 1897), Viiala (itsenäistyi vuonna 1926) ja Akaaksi seurakunnallisessa elämässä lopulta yksin jäänyt Toijala mukaan lukien osa Kylmäkoskea. Nyt kolme viimeksi mainittua siis lyövät hynttyyt takaisin yhteen, eli kehityskaaressa palataan suunnilleen virsiseppä Jaakko Finnon aikoihin.

Seurakuntakysymys on ollut melkoinen vyyhti. Kylmäkoskella tai Viialassa yhdistymisen suosio ei ole ollut suurta. Toijalalaisille, ehkä lukuunottamatta sellaisia kirkollispoliitikkoja, jotka pitävät vallantunteesta ja kuvittelevat kykenevänsä säilyttämään asemansa myös uudessa isossa seurakunnassa, asia lienee ollut melko yhdentekevä. Ongelmallisin on ollut niinsanottujen jäännösakaalaisten eli Akaan seurakuntaan erinäisten 1940-luvun lopun kunnallispoliittisten ratkaisujen vuoksi kuuluneiden Kylmäkosken kunnan jäsenten tilanne. He kun omista syistään ovat pitäneet erityisen tärkeänä saada kuulua samaan seurakuntaan kuin viiteryhmäkseen katsomansa toijalalaiset ja heillä on aatteidensa takana paitsi hengellistä myös eduskunnallista voimaa.

Tilanteen selkiyttämiseksi Tampereen hiippakunnan tuomiokapituli teki viime kesänä kirkkohallitukselle esityksen Akaan, Kylmäkosken ja Viialan seurakuntien yhdistämisestä yhdeksi Akaan seurakunnaksi. Seurakunnissa esitystä ei taidettu suuremmin kannattaa, mutta kirkkohallitus hyväksyi sen. Ratkaisua on perusteltu sillä, että kirkon yleisen linjan mukaan seurakuntien rajojen tulisi noudattaa maallisen paikallishallinnon rajoja. Muinoin niin oli, kunnes 1860-luvun kunnallislakiuudistuksista lähtien seurakuntien ja kuntien rajat ryhtyivät eroamaan toisistaan yhä useammin. Akaan tapauksessa kyseessä on nahkapäätös, koska huomisaamuna Akaan seurakunnan rajat eroavat edelleen jyrkästi Akaan kaupungin - sellaisen Toijala ja Viiala saivat yhdessä aikaiseksi - rajoista. Kylmäkoski kun ei kuntasektorilla Akaaseen kuulu. Oma villi veikkaukseni on, että entisen muutaman kylän käsittäneen jäännös-Akaan sijasta on seurakunnalliseen elämään saatu nyt kokonaisen kunnan kokoinen jäännös-Akaa. Vaikka oman seurakuntansa menettäneiden ihmisten kokema paha mieli toivottavasti aikaa myöten häviää, hallinnolliset epäselvyydet varmasti voivat paksusti jatkossakin.

Se, mitä seurakuntien yhdistyessä itse toivon, on että Toijala-Akaa ei kuvittele olevansa mikään emäseurakunta (emäseurakuntia on historiallisten dokumenttien osoittamassa mielessä tällä seutukunnalla yksi ja - mikä ei seurakunta-asiaan juurikaan liity - se olisi luultavasti kestävin pohja myös alueen maallisen hallinnon kuntaliitoksille, vaikka Vanajaveden tällä rannalla jostain syystä nähdäänkin petolinnun näyttävän takapuoltaan tännepäin), vaan että Kylmäkosken ja Viialan seurakuntien omat identiteetit säilyvät ja niiden monet hyvät käytännöt omaksutaan osaksi uuden seurakunnan toimintaa. Nyt jos koskaan on käytännössä koeteltuja hyviä toimintamalleja tarjolla toijalalaisillekin.

Kun jumalanpalveluksen lopuksi eläkepäiviltään Kylmäkosken tuulista kirkkoherranvirkaa tilapäisesti täyttämässä ollut emeritusrovasti kantoi kirjat pois alttarilta, näytti kuin karummatkin miehet olisivat pyyhkineet hikeä jostain otsan alapuolelta.

Seurakuntatalon juhlassa oli veturi- ja autoharrastajapiireistä tuttu nostalgiajuhlan tuntu. Myös hienoja diakuvia, joilla hyväpuheinen esittäjä.

Arveluni on, että lopullisuuden tunne oli harhaa. Keskus- ja hiippakuntahallinto, jotka seurakuntien yhdistymisratkaisun takana olivat, ovat vähitellen muuttumassa valtion väliportaan hallinnon kaltaisiksi jäänteiksi. Tänään moni kuntasektorilla kysyy: "Mikä on lääninhallinto ja mitä se meihin kuuluu?" Vapaamuotoisemmasta uudesta maakuntahallinnosta seutukaavakysymysten ulkopuolella kysytään samoin.

Hiippakuntahallinnon suhteen kysyttäneen seurakunnissa samaa asiaa parin vuosikymmenen sisällä, kun kirkon piirissä ymmärretään se, mikä maallisessa paikallishallinnossa vuosikymmen tai vähän reilu sitten: läheisyysperiaate. Kuntasektorilla liikkuu lainsäädännön puitteissa paljon rahaa, mikä saattaa pakottaa aikaisempaa suurempiin yksiköihin. Jos seurakuntasektorilla edelleen liikkuu rahan sijasta enemmän hyvää tahtoa, en pidä lainkaan ihmeenä, vaikka moni tänään kirkon penkissä istunut istuisi siellä, kun vietetään Kylmäkosken seurakunnan perustamisjumalanpalvelusta versio 2.

Se, mitä taas kohta tapahtuvassa Toijalan ja Viialan kuntien yhtyessä toivon, on että muistaisivat ainakin ehkäisyn.

Ei kommentteja: