tiistaina, huhtikuuta 25, 2006


Niin hirmuinen on kiihoitettu kansa 2


Jatketaanpa taas tätä tarinaa. Nyt kuvilla höystettynä. Lisäsin muutaman kuvan edelliseen osaan toissapäiväiseen merkintään.

Venäläiset Akaassa


Ensimmäisen maailmansodan aikana venäläiset pelkäsivät saksalaisten tai puolueettomuudestaan mahdollisesti luopuvien ruotsalaisten tekevän maihinnousun Suomeen. Pieni osasto Tampereella esikuntaansa pitäneestä 106. divisioonan Kolpinon rykmentistä vartioi ja teki kenttälinnoitustöitä Akaassa.


Oheinen kuva Toijalan rautatieasemalta lienee vuodelta 1917. Vannovatko sotilaat uskollisuudenvalaa Venäjän väliaikaiselle hallitukselle maaliskuun vallankumouksen jälkeen? Vai onko kyseessä esimerkiksi lähtöön liittyvä ortodoksinen pienen veden vihkimistoimitus? Entä jos kyseessä onkin lipun vihkiminen? Onko ilmeinen keisarin kaksoiskotkalippu kunnioitettavana alttarivaatteena vai halveksittuna pöytäliinana? Entä jos pöydän takana olevalla miehellä onkin bolshevikkien punalippu? Tällöin kuva olisi todennäköisesti varsin läheltä Suomen sisällissodan puhkeamisen ajankohtaa. Miten silloin kuvan vasemmassa laidassa seisova rovasti Annanski (kuoli Käkisalmessa vuonna 1939) olisi mukana? Vai onko lippu peräti musta anarkistilippu? Kuva on täynnä toistaiseksi selvittämättömiä arvoituksi.

Sisällissotaan Akaan seudulla venäläiset joukot eivät osallistuneet juuri lainkaan. Kotimaahansa matkalla olleen osaston miehiä jäi Toijalaan helmi-maaliskuun vaihteessa, mutta "ryssät vaan syövät ja makaavat, mutta ainoastaan muutama heistä on lähtenyt rintamalle", totesivat paikalliset punakaartilaiset. Aatos Tanskasen (1978) tohtorinväitöskirjan mukaan punaisten epäluottamus venäläisiin oli yleistä muuallakin.

Humanitaarisluonteista apua venäläisten tiedetään antaneen Akaan seudun punaisille Toijalassa jonkin aikaa viipyneen sanitäärijunan muodossa. Venäläisten osallistumista Suomen sisällissotaan rajoittivat paitsi Saksan kanssa tehdyn erillisrauhan demobilisaatiovelvoitteet ja punaisten taholta osoitettu epäluottamus myös halu päästä vaikuttamaan Venäjän sisäisen tilanteen kehitykseen ja jopa puhdas koti-ikävä.

Venäläisten lähes täydellinen piittaamattomuus sotatoimista Akaan seudulla antoi tapahtumille siellä selkeän sisällissodan luonteen.

Vallankumous Akaassa


Helsingin, Tampereen ja Turun ratojen risteysasemana Toijala oli vallankumouksellisille niin tärkeä paikka, että se miehitettiin jo 26.1.1918 eli samana päivänä kuin vallankumous julistettiin alkaneeksi. Miehittäjinä olivat paikallisen punakaartin jäsenet. Seuraavana päivänä Toijalaan saapui Turun punakaartin 300-miehinen ratsuväkikomppania, joka kauppias Tuomas Hyrskymurron johdolla otti rautatieaseman, puhelinkeskuksen ja elintarvikehuollon valvontaansa. Toijalasta käsin Hyrskymurto kävi Hämeenlinnassa avustamassa paikallista punakaartia vallankumouksen tekemisessä, mutta lähti komppanioineen jo 2.2.1918 Pohjois-Hämeen taisteluihin.

Akaa kuului punaisen Suomen ydinalueeseen, ja ennen Tampereen valtausta rintaman ollessa kaukana elämä siellä oli melko rauhallista lukuunottamatta maankuuluiksi tulleita Toijalan punakaartirykmentin ns. lentävän osaston terroritekoja. Toijalan kautta kulkivat Etelä-Suomesta ja Turun seudulta Tampereelle ja Vilppulan taisteluihin lähetetyt huolto-, joukkojenkuljetus- ja asejunat, minkä vuoksi paikkakunnalla oli punaisten sodankäynnille ensiarvoinen merkitys.

Valkoisten saartorenkaan kiristyessä Tampereen ympärillä tuli Toijalasta ja Viialasta punakaartin ylipäällikön Eino Rahjan ja hänen apulaisensa Hyrskymurron komentaman punaisten armeijaryhmän esikuntapaikka. Viialasta oli vain noin viisi kilometriä Lempäälän rintamalle. Rahjan tavoitteena oli Pietarista värväämine suomalaissyntyisine vapaaehtoisineen, rannikkopaikkakunnilta saakka koottuine punakaartilaisineen ja panssarijunineen estää valkoisten hyökkäys Tampereelle etelästä. Pääsiäisen 1918 aikana Akaan seudulla lienee ollut tuhansia punakaartilaista. Arviot miesmääristä vaihtelevat Ylikankaan (1993) 2 000:sta Korkeamäen (1986) yli 5 000:een. Kuten tunnettua, nämäkään joukot eivät voineet estää valkoisia valtaamasta Tamperetta.

Tampereen antautumisen jälkeen valkoiset olisivat saattaneet jatkaa hyökkäystään etelään kohti Akaata. Hyökkäyksen pelossa mm. rautatieaseman katolle vietiin konekivääri ja kirkontorniin asetettiin tähystysvalvonta. Saksalaisten maihinnousu siirsi sodan painopisteen Etelä-Suomeen. Akaa ei joutunut sotatoimien kohteeksi, mutta alkoi jäädä saarroksiin etelästä edenneiden saksalaisten ja Tampereen vallanneiden valkoisten väliin. Paikkakunnalla ilmapiiri kiristyi paitsi kylien polttamista ja kulkutauteja koskevien huhujen myös punaisten suorittamien melko mielivaltaisten vangitsemisten vuoksi. Leipuri G. F. Strandberg antaa kunnian kylän polttoaikeiden estämisestä nuorille rautatieläisille Kustaa Sirolalle ja Gunnar Heleniukselle, jotka 24.4.1918 lähtivät hakemaan apua Viialaan saakka edenneiltä valkoisilta joukoilta. Epäluuloista ilmapiiriä kuvaa se, että valkoiset epäilivät Sirolan ja Heleniuksen aikovan houkutella heidät väijytykseen. Valkoiset miehittivät punaisten jättämän Toijalan noin 400 miehen ruotsinkieliseltä Pohjanmaalta lähtöisin olleen ratsumiesosaston voimalla vasta seuraavana iltapäivänä. Punaiset olisivat halutessaan ehtineet polttaa kylän ennen tätä, mutta he tyytyivät pienempiin ja liikenteenhoidon häiritsemisen kannalta tärkeämpiin hävitystöihin.


Toijalan miehittäneen valkoisen armeijan osaston huoltojoukkona toiminut ns. patakomppania Toijalan rautatieasemalla huhtikuun lopulla 1918.

Strandberg muisteli punaisten pääjoukon peräytymistä seurannutta aavemaista tunnelmaa ja Valtionrautateiden omaisuuteen kohdistuneita tuhoamisyrityksiä seuraavasti:
"Punaisten lähdettyä ei näkynyt ihmissielua ja oli niin painostava hiljaisuus, että tuskin kuului koiran haukuntaa. Kaikki oli kuin kuollutta edellisten viikkojen kauhean remun ja melun jälkeen. Kesken hiljaisuuden kuului silloin tällöin kovia, korvia särkeviä pamahduksia, joista varsinkin viimeinen pani lasit helisemään ja maan vavahtelemaan. Pamahdukset johtuivat punaisten yrityksistä räjäyttää veturitalli, rautatiesilta ym. laitoksia, se ei siis ollut mitään varsinaista pommitusta. Rautatiesillan räjähdys oli erittäin voimakas. Silta katkesi molemmista päistä, kuitenkaan alas putoamatta. Räjähdyksen jälkeen tuli punaisten juna sillanpäähän kuljettamaan pois niitä punikkeja, jotka eivät olleet päässeet hevosilla menemään."

"Jyryn ja jylhän näköinen, harmaa panssaroitu teräsmöhkäle"


Panssarijunilla oli vielä ensimmäisen maailmansodan aikana paikoittain jopa huomattavaa merkitystä sotatoimissa. Varsinkin rautateiden varsille keskittyneessä Suomen sisällissodassa ne osoittautuivat toisinaan tärkeiksi asejärjestelmiksi. Sisällissodan panssarijunista on Resiina-lehden numerossa 4/1994 julkaistu Paavo Talvion kattava artikkeli, joten tässä tyydytään käsittelemään aihetta vain lyhyesti Akaan osalta.


Punaisten panssarijuna Toijalan asemalla.

Punaisilla oli sisällissodan aikana käytössään useita panssaroituja junia, joista osa oli saatu Venäjältä. Valkoisten panssarijunakalusto oli huomattavasti heikompaa, mutta parani sotasaaliskaluston hankkimisen myötä.


Punaisten panssarijuna Toijalan asemalla.

Eino Rahja hankki maaliskuun lopulla vahvistuksia Tampereen puolustukseen. "Minä en ole Rahja vaan rähjä, jos en tuo 15 000 miestä kaupungin avuksi", kerrotaan Rahjan sanoneen Tampereelta lähtiessään. Näihin vahvistuksiin kuului mm. panssarijuna, mutta 15.000 miestä Rahja ei saanut Tamperetta puolustamaan.


Toijalan alueella toimineen punaisten panssarijunan helsinkiläinen miehistö. Päällikkö Eino Rahja istuu äärimmäisenä oikealla.

"Se oli noin 30 metriä pitkä, jyryn ja jylhän näköinen, harmaa panssaroitu teräsmöhkäle, jonka joka puolella sojottivat tykinpiiput kovin uhkaavan näköisinä", muisteli viialalainen Leevi Härmä tätä panssarijunaa. Panssarijunan tukikohtana oli Toijala, josta käsin sen oli määrä pitää punaisten hallussa Lempäälän ja Tampereen välinen rataosuus. Koska valkoiset katkaisivat radan Lempäälässä, panssarijuna ei päässyt osallistumaan Tampereen taisteluihin. Se tuki punaisten taistelua tulittamalla valkoisten asemia noin kuusi kilometriä Lempäälästä etelään sijainneen Mattilan pysäkin paikkeilta. Paavo Talvion (1994) ja Heikki Ylikankaan (1993) mukaan Rahjan komennossa oli Lempäälän rintaman kiivaimpien taistelujen aikana myös toinen panssarijuna.

Valkoisilla oli aikomus käyttää yhtä Tampereen taisteluissa punaisilta valtaamaansa panssarijunaa tukemaan Akaan seudun miehitystä, mutta tämä ei onnistunut, koska punaiset olivat perääntyessään räjäyttäneet Tarpianjoen sillan Viialassa. Sen sijaan valkoisten länsiarmeijan käytössä ollut radankorjausjuna osoittautui erittäin tarpeelliseksi valkoisten edetessä kohti etelää.

Juna turvaan luotisateesta


Ilmeisesti yksi tunnetuimpia toijalalaisen tai ainakin Toijalan varikolla jossakin vaiheessa palvelleen rautatieläisen nimiin kirjattuja sotatoimiin liittyneitä tekoja tapahtui 26.3. valkoisten edetessä yhä lähemmäs Tampereen keskustan alueita. Mm. Heikki Ylikankaan (1993) tunteman perimätiedon mukaan tuolloin Tampereelta yritti paikallisen punaisen hallinnon tietämättä rautateitse poistua noin 100 venäläistä ja 300 turkulaista, jotka eivät tienneet valkoisten edenneen radanvartta Hatanpäälle saakka ja katkaisseen Viinikan rautatiesillan. Pelkillä paperimassapaaleilla suojattu ja suhteellisen heikosti aseistettu juna joutui valkoisten joukkojen maalitauluksi ja juuttui paikalleen jarrujen lukkiuduttua jarrujohdon katkeamisen vuoksi. Junan jouduttua seisomaan pari tuntia tulituksessa toijalalaiseksi mainittu punaisen rautatiehallinnon palveluksessa työskennellyt, mutta vuosikymmeniä myöhemmin antamassaan lausunnossa puolueettomana itseään pitänyt veturinkuljettaja sai jälkiosan vaunuista liikkeelle ja vei junan turvaan Tampereen asemalle. Tämä oli mahdollista, koska veturi oli varovaisuussyistä ja kuljettajan vaatimuksesta sijoitettu työntämään junaa. On epätodennäköistä, että veturi olisi koko ajan ollut kytkettynä junaan, sillä vesisäiliöt tuskin olisivat kestäneet kaksituntista tulitusta. Tarinan toinen, mm. Aamulehdessä 14.3.1968 Tampereen taistelujen 50-vuotisajankohdan lähestyessä julkaistu versio mainitseekin veturin palanneen välillä rautatieasemalle. Tämä käsitys on perusteltu, koska junan jarrujen irrotukseen ilmeisesti tarvittiin apuneuvoja varikolta. Saatuaan junan takapään turvaan samainen kuljettaja palasi välittömästi luotisateeseen hakemaan kaupunkiin toisen puolen junasta.


Tampereen taistelujen aikana kaupungin ratapihalla ammuttiin rikki mm. G9-tyyppinen sekajunaveturi, joka oli järjestyksessä toinen Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Oy:n vuonna 1900 valmistama veturi. Veturi on Suomen rautatiehistorian kannalta merkittävä sikäli, että se kuuluu Valtionrautateiden vuonna 1898 tilaamaan sarjaan, josta katsotaan laajamittaisen suomalaisen veturiteollisuuden saaneen alkunsa. Vaurioistaan huomimatta tämä veturi korjattiin sisällissodan jälkeen, ja vuonna 1937 G. A. Serlachius osti sen omalle tehtaalleen. Nykyisin veturi on muistomerkkinä vanhalla Tampellan tehdasalueella kaupungin keskustassa. Kuvan veturi ei tiettävästi ole sama, josta edellä kuvattu tapaus kertoo.

Jälkimaailman silmissä veturinkuljettajan teko näyttää erityiseltä sikäli, että siinä ei ollut kyse sota-ajan urotöille ominaisesta verenvuodattamisesta vaan ihmishenkien pelastamisesta. Junan tulitukseen osallistuneen Keski-Suomesta lähtöisin olleen valkoisenarmeijan sotilasosaston mukaan junan miehitys kärsi tulituksessa 37 kaatuneen ja 96 haavoittuneen tappiot, jotka olisivat todennäköisesti olleet vielä suuremmat ilman veturinkuljettajan oma-aloitteista toimintaa. Joidenkin tarinan versioiden tuntemat väitteet 400 kaatuneesta ovat mitä ilmeisimmin karkeaa liioittelua.

Kuljettaja selvisi sodasta ja sen jälkiselvittelyistä ehjin nahoin, mutta kiitosta hänen oli voittaneelta osapuolelta turha odottaa. Sisällissodan ajan valkoisen tiedonvälityksen suhtautumista asiaan kuvaa Suomen Kuvalehden 11.5.1918 julkistama käsitys, jonka mukaan koko tapaus johtui tamperelaisten punakaartilaisten asetovereilleen tekemästä petoksesta.

Ei kommentteja: