lauantaina, maaliskuuta 04, 2006


Kurkku kipeänä aamuun ankeaan


Nyt on kotiuduttu. Päättyvä viikko vietettiin terveydelle otollisissa olosuhteissa, mutta flunssa tuli. Uuden ilmastoidun rakennuksen kuiva, ja termostaatin löytymiseen saakka myös liian lämmin, huoneilma kipeytti kurkun ja vaikeutti nukkumista terveelliseen tyyppitaloilmastoon tottuneelle. Ei ihme, että erilaisia hengitysongelmia sanotaan olevan nykyään paljon, vaikka tupakointia on hillitty.

Tänään on tullut ulkoiltua vain kevyiden pakkaslumitöiden ja lyhyen hiihtolenkin verran.

Vilma on Marjatta-mummun hoivissa vietetyn täyshoitoviikon jälkeen vähitellen taas kotiutunut. Sen verran kulttuurishokki taisi ympäristönvaihdos kissalle olla, että kevättalvinen päiväkään ei houkuttele sitä ulos. Hyvä niin, jos lintuinfluenssan uhka pakottaa lähiaikoina pitämään kissaystävät sisätiloissa.

Wannabe-LC-leijonaveljet


Helsingin Sanomain maaliskuun kuukausiliite kertoi jo kuudennellekymmenelleen ehtineestä muusikko Petri Tiilestä ja paljon nuoremmistakin Intiassa asustelevista suomalaisista. Nuoret nimittävät itseään "travellereiksi". Miksi tuota ei voisi kääntää "kulkuriksi"? Samanlaisesta riippumattomuuden ihanteesta kuin viime vuosisadan kulkuriromantiikassa tässäkin kai pohjimmiltaan on kyse.

Kulkuriuteen epäilemättä tunnustettiin liittyvän myös huomattavia kääntöpuolia. Mitenköhän on travelleriuden kanssa? Lehtiartikkelia sieltä täältä siteeraten "Vaikka aikaa on sikana, niin kaikki jää." "Goalla eletään relasti, ei kuluteta paljon rahaa, joogataan, chillataan, syödään kevyesti ja vegeä. Jätetään taakse se maailma, josta tultiin." "Goalla ei puhuta viikoista vaan kuukausista, tai mieluiten vuosista." Jos tulevaisuudessa "relasti" ja "cillaillen" vietetyt, ei kuukaudet vaan vuodet, voimakkaasti yleistyvät, voisiko pätkätyöläisyyttä, yhteiskunnallista vakiintumattomuutta ja muuta keskiluokasta syrjään jäämistä kutsua joissakin tapauksissa jopa omaksi valinnaksi?

Viime vuosisadan kulkurius oli keskiluokan vastainen elämäntapa. Reilu neljännesvuosisata sitten Pelle Miljoona punkkareineen lienee edustanut viimeisiä, jotka kehittivät keskiluokkaisuudesta irtisanoutumisen näyttäväksi massaliikkeeksi ja aidoksi ideologiaksi. Kuukausiliitteen artikkeli jättää lukijalle tuntuman, että nuoret travellerit eivät olisi kovin halukkaita sanoutumaan irti optiosta kuulua keskiluokkaan, kuten arvatenkin monen vanhemmat kuuluvat.

Viimeksi sanottuun liittyy suuri nykyisten nuorten ja nuorten aikuisten tragedia. Elämme ensimmäistä kertaa pitkään aikaan yhteiskunnallista vaihetta, jossa jälkipolven sosioekonominen asema ei enää kovin todennäköisesti kohoa korkeammalle kuin heidän vanhempiensa huolimatta siitä, että jälkipolven koulutustaso luultavasti on edelleen vanhempiaan korkeampi. On totuttu keskiluokkaiseen elämäntapaan jopa siinä määrin, että pidetään siihen integroitumista itsestäänselvyytenä omista valinnoista riippumatta. Karussa todellisuudessa korkeakaan koulutus ei läheskään automaattisesti avaa tietä siihen keskiluokkaan, jota moni haikailee itsensä toteuttamisen turvaksi.

Jollain tavoin surullinen oli eilen ilmestyneen Vihreä lanka -lehden kolumni, jossa kirjoittaja monisanaisesti kertoi käyvänsä proletaarina luokkasotaa kaupassa valitsemalla ostoskärryynsä edullisia tuotteita. Se oli lähinnä nokkelaa sanoilla ja ideologioilla kikkailua, varmaankin hauskaksi tarkoitettua. Mielenkiintoisinta oli se, että kirjoittaja jätti itselleen portin auki turvalliseen keskiluokkaisuuteen kirjoittamalla elävänsä kahden palkansaajan taloudessa. Aivan kuin se olisi jokin keskiluokkaisuudelle riittävä edellytys. Ylipäätään moni niistä edellytyksistä, jotka 1970-luvulla saattoivat olla riittäviä keskiluokkaan kuulumiseksi, on nykyään korkeintaan välttämätön edellytys.

Kuviteltu keskiluokkaan integroituminen lienee nykyisen suomalaisen 30+ ja nuoremmankin sukupolven suurin kollektiivinen itsepetos. Erilaista proletariaattia on paljon enemmän kuin 1980-luvun lopun ohuen nousukiidon ja pian sen jälkeen tapahtuneen Neuvostoliiton hajoamisen omakohtaisesti muistava sukupolvi haluaisi tunnustaa. Yhteiskunnan konsensukselle, ylhäältä johdetulle sellaiselle, nykytila on luonnollisesti hyvä.

Kun mielipide- ja vastaavissa kyselyissä joskus tiedustellaan sosioekonomista viiteryhmää, minulla on tapana rastittaa omalla kohdallani ruutu "työväestö". Se tuntuu rehellisimmältä.

2 kommenttia:

Dyro kirjoitti...

Oikeassa olet. Mitähän tapahtuu kun nykyisistä 30+-sukupolven edustajista suuri osa havahtuu nelikymppisenä siihen, ettei sinne keskiluokkaan tullutkaan noustua?

Hyvärinen J. kirjoitti...

Se ajatus ei tunnu kovin kivalta. Kollektiivinen frustraatio tekisi hallaa monelle asialle eikä vähiten ihmisten yksityiselämissä. Toisaalta jos asian huomaa ja hyväksyy ajoissa ja kenties halutessaan jatkaa pyrkimistä tavoitteseensa ilman että kuvittelee sen itsestäänselvyydeksi, niin kaikki on kuin menneinä vuosikymmeninä eli ihan OK.