tiistaina, maaliskuuta 15, 2005


Jätä mulle jämä. Et sä mua hämää.


Työpäivä kului paikassa, jossa jokainen ammiskulttuurin ystävä haluaa ainakin käydä. Nykyään nimellä ”Helsingin tekniikan alan oppilaitoksen Heltechin Vallilan koulutusyksikkö” tunnetun koulun ensimmäisen rakennusvaiheen vihki käyttöön vuonna 1957 tuore Tasavallan Presidentti Kekkonen.

Sittemmin Vallilan ammis tarjosi sähköalan opintietä mm. Mauri Airralle, joka tuli tunnetuksi oman aikansa sahansoittajalegendana. Enemmän tai vähemmän vakavasti otettavaan Seppo Bruunin ja kumppaneiden ”Suomalaisen rockin historiaan” (WSOY 1998) on taltioitu mm. Häiriö-yhtyeessä punkrokkailleen Pasi Nikanderin muistelu: ”Tyhmänä jätkänä ilmoittauduin Vallilan ammikseen. Ekana aamuna ajoin ratikalla koulun eteen ja katsoin, että mikä helvetin mellakka pihalla on menossa. Siellä oli koko koulun oppilaat, 300 rokkarijätkää tötteröt pystyssä odottamassa mua. […] Illalla sanoin himassa mutsille, että taisi jäädä lyhyeen tämä ammattikoulun käyminen.” Maukkako sitten laittoi töyhtöpäät ojennukseen, sitä ei kerrota.

Rakennuskompleksi on jykevä ja kaunis, aikansa monumentti. Vanhimman osan pääaula lehterimäisine käytävineen ja jousiampujaveistoksineen kohoaa korkealle luoden aikakauden auktoriteettia ja valvontaa korostaneelle oppimis- ja koulukäsitykselle ominaisen panopticon-muodon. Funktionaalisella rakennuksella on paljon yhteistä oman tehtaan valoon muutamaa vuotta aiemmin rakennetun työpaikkani kanssa, mutta ylpeänä voin todeta auringon valaisevan sisätiloja vapaammin Mallasveden rannalla kuin Vallilan kallioilla.

Talo on epäilemättä ollut uutena hyvin tarkoituksenmukainen, mutta nyt alkuperäiset rakenneratkaisut ovat asettaneet joitakin haasteita mm. elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutuksen toteuttamisessa. Monia nerokkaita ratkaisuja oli tehty uuden tieto- ja tietoliikennetekniikan ja vanhan rakennustekniikan yhteensovittamisessa.

Isännät olivat talostaan selvästi ylpeitä eikä syyttä. Juhlasalissa he muistivat mainita Kekkosesta ja arvokkaasta vihkiäistilaisuudesta. Minä menin latistamaan ylvään tunnelman kysymällä, soittiko Maukka Perusjätkä koskaan moottorisahaa näyttämöllä.

Talo on talo, ja koulun tekevät enimmäkseen ihmiset. Opiskelijat vaikuttivat samanlaisilta kuin nuoret melkein missä tahansa ammattikoulussa tai lukiossa. Vierasta sukujuurta olevia oli paljon. Odotellessani isäntiä noutamaan peremmälle kaksi selvästikin itäaasialaista sukua olevaa nuorukaista harjoitteli leikillään aulassa jonkin kamppailu-urheilulajin kataa. Ohi kulki poikien opettaja, sellainen varttunut parrakas herrasmies, joka olemukseltaan edustaa puhdasverisintä ammattikoulunopettajan arkkityyppiä. Pojat kumarsivat opettajalle muodollisen rein. Opettaja heilautti hymyillen kättään ja vastasi: ”Samoin ittellenne.”

Aina eivät kulttuurien kohtaamiset suju hyvin. Joidenkin kansallisuuksien osalta kuulemma jopa harvemmin. Suomalainen työkulttuuri aamuseitsemältä alkavine työaikoineen ja tietynlaisine muine täsmällisyysoletuksineen nousee kynnyskysymykseksi monen maahanmuuttajan tai maahanmuuttajakulttuurista tulevan työssäoppimisjaksolla. Työssäoppimisjaksoilla työnantajat ovat alkaneet asettaa oman näkökulmansa mukaisia tiukkojakin vaatimuksia harjoittelemaan tulevien opiskelijoiden suhteen. Tässä pelissä eivät suomalaisen yhteiskunnan käytäntöihin sopeutumattomat menesty, ja väliinputoajia syntyy varhain. Yhtälön toinen puoli, vähentyneet lähiopetusmäärät, ei ainakaan paranna tilannetta. Onkohan kaikilla laajassa mittakaavassa asianosaisilla tahoilla mietitty ihan kaikkea loppuun saakka? Myös juhlapuheiden ulkopuolella.

Nuorten toisen asteen koulutuksen oppilashuollon toimintatavoissa keskeistä on vuorovaikutus kodin ja koulun välillä, jos ongelmia ilmenee. Tämä kuulemma toimii hyvin. Olettaen, että kotona on joku. Olettaen että tämä joku on siinä tilassa, että kykenee keskustelemaan. Ja olettaen että häntä edes hitusen kiinnostaa se, mitä jälkikasvu elämänalullaan tekee. Asia ei kysy rotua tai ihonväriä.

Eilisen filmin pohjalta ei voinut olla tulematta mieleen, että ehkä tämä todellakin on aika pahaa maata. Kauniit seinät kätkenevät asioita, joita ei toivoisi olevan. Yhtenäiskulttuurissa esimerkiksi vanajanhämäläiseen malliin on omat elämistä helpottavat ominaispiirteensä.

Perinteen mukaan matkalukemiseksi ostamani The Economist sattui käsittelemään Ison-Britannian kohdalta samaa monikulttuurisen koulun ongelmaa, josta Vallilassa puhuttiin. Värilliset – varsinkin afrikkalaista ja karibialaista alkuperää olevat – oppilaat ovat brittiläisen koulujärjestelmän alisuoriutujia. Jotkut tarkastelijat langettavat syyn tästä koulujärjestelmälle ja pääosiltaan valkoisen opettajien nuivalle suhtautumiselle, jotkut taas värilliselle väestön omille ”ominaisuuksille”. Lehti ottaa kannan, jonka mukaan syitä ei tule hakea kummastakaan, vaan köyhyydestä ja segregaatiosta. Rikkinäiset perheet ja ghettomaiseksi eristetyn ympäristön ei-niin-rakentavaa kulttuurilliset (lehti käyttää tästä osuvasti nimitystä rap-kulttuuri) piirteet eivät suosi opiskelua. Itse asiassa köyhien värillisten oppilaiden kerrottiin pärjäävän köyhiä valkoisia paremmin. Suomessa ongelmaa on pyritty ratkomaan tasa-arvoisella peruskoululla ja kattavalla sosiaaliturvalla, mutta kuten tiedetään, aukoton sekään ratkaisu ei ole ja tuskin sellaisenaan kelpaisi ratkaisumalliksi briteillekään. Jotain tarttis tehdä.

Kuljin linjaa pitkin kouluun kiviseen


Oma tieni vei linjaa pitkin koulusta kivisestä. Päätin lähteä kotiinpäin päärautatieaseman kautta. Kävelyseuraksi sain Armaksen, joka puolestaan päätti mennä kokouksesta suoraan kotiin. Vuosikymmeniä Kalliossa asuneella oli paljon kerrottavaa niistä ajoista, joista Saisio kirjoitti tai jolloin Fredi kulki kolmatta linjaa takaisin. Pohdimme, kumman – Kallion vai Pispalan – muutos tehtaalaisten kortteereista studiolaisten asunnoiksi on ollut rajumpi. Päädyimme Pispalaan, jonka tyypillinen puutalo- ja mökkiasutus ei oikeastaan edes ehtinyt saada sellaista modernin kivisen kaupungin ilmettä, jonka Kallio oli saanut jo varhain. Kallion muutos työväenkaupunginosasta opiskelijoiden ja taiteellisen väen suosimaksi alueeksi on kuulemma ollut maltillista, ja nykyään aluetta on kanta-asukkaan mielestä mahdoton tyypitellä mihinkään lokeroon.

Sitten jotakin aivan muuta. Edellä on tullut viitattua kotimaisen rockin historiaan. Mainittu Bruunin, Lindforsin, Luodon ja Salon teos päättyy rockin ystävien kannalta toiveikkaisiin tunnelmiin. Kirjoittamishetkellä pinnalle oli noussut heinolalainen Apulanta-niminen yhtye, jonka ”innoittajina eivät olleet Dingot ja Tannat ja Waspit vaan Nirvana ja Seattlen grunge” (Nousunsa päivinä ”koulun pahat pojat” muuten olivat sangen kilttejä: Yhtye oli joskus 90-luvun lopussa ennen suurinta suosiotaan esiintymässä Valkeakoskella, ja osuin iltapäiväkahville kantakahvilaani torin laidalle samaan aikaan kuin he. Juttelimme hetkisen hyvin asiallisesti, ja minulle jäi vaikutelma hyväkäytöksisistä ja kunnollisista muusikkopojista.)

Joskus radiota kuunnellessa tuntuu, että sittemmin Apulantakin on lähtenyt yrittämään sitä, missä Beatles onnistui, ja missä ilmeisesti kaikki sen jälkeen yrittäneet ovat surullisesti menneet metsään. On lähdetty mahtipontisuuden tielle, ja Bruunin ja kumppaneiden odottama suomirockin messias on ylentänyt itsensä ilmeisen kauas alkuperäisestä tyylistään.

Muuten, Maukka Perusjätkäkin on levyttänyt uutta musiikkia. Sitä voi löytää – genreen mitä sopivimmin – lähiömarkettien vaatimattomista tarjouskoreista muutamalla eurolla. Ainakin ”Kallio”-niminen kappale, josta tämän merkinnän otsikko on lainattu, painii komeasti samassa sarjassa Trio Niskalaukauksen ja Viikatteen kanssa. Siinä, missä Niskalaukaus on pateettisen jylhää rock-kalevalaa ja Viikate pimeän maaseudun vähäeleistä kolkkoutta, on Maukka ehtaa city-ahdistusenergiaa. Plussana yleisvaikutelmaa ajatellen on tietysti tekijän ohittamaton maine ja anarkistinen lauluääni.

Linkit toimivat taas


Muutamissa viimeisissä linkeissäni oli niin typerä moka, että ihan hävettää. Muutamat viimeiset merkinnät olen kirjoitellut työkannettavani MS-Wordilla, jossa olen unohtanut automaattisen "korjauksen" muuntamaan ASCII-lainausmerkit hieman tyylitellymmiksi, jolloin niitä ei tulkita HTML:n kannalta oikeana lainausmerkkinä. Kyseessä ei siis ole Bloggerin vika eikä Wordinkaan, vaan käyttäjän itsensä. Pahoitteluni, mutta nyt asian pitäisi olla korjattu.

Ei kommentteja: