torstaina, maaliskuuta 31, 2005


Oikealla asialla


Töissä oli pitkästä aikaa hommana matematiikan opettamista. Eksponentti- ja varsinkin logaritmifunktiolle kun on käyttöä tietoliikennetekniikan perusteissa. Siinä sivussa tuli myös ajettua ATM-asiaa. ATM kun on monen muun hyvän ominaisuutensa lisäksi luotettava. Mutta senhän kaikki Blogistanissa jo tiesivätkin ;-)

Ilta meni Urjalassa etsintäharjoituksessa. Vapaaehtoiset ja poliisi hakivat tällä kertaa "paikallisesta työkeskuksesta kadonneita Artoa ja Perttiä". Herrat löytyivät, kuten harjoituksissa on tapana, ja tällä kertaa vielä melko nopeasti. Suunnittelu ja partioiden tehtäväkäskyt mietittiin tällä kertaa viimeisen päälle. Palettia pyöritti evp-toimiupseeri melkoisella kokemuksella, ja rivimiehen silmiin pisti muun muassa sellainen viilattu yksityiskohta, että johtopaikalla oli käytännössä koko ajan myös reservejä käytettävissä, kun partiot tarkistustehtävänsä hoidettuaan eivät heti sännänneet uuteen tehtävään.


Etsintäharjoituksen kokoontumis- ja johtopaikkana toiminut Urjalan Säätiötalo kantaa myös hieman synkkää menneisyyden viittaa. Rakennus ja sen historia lienevät esikuvina Täällä Pohjantähden alla -teoksessa esiintyvälle sisällissodan jälkeisen valkoisen terrorin paikalliselle päämajalle.

Poliisiviranomaiset katselivat päältä ja totesivat, että heidän oma henkilöstönsä ei voi kilpailla vapaaehtoisväen kanssa toiminnan tehokkuudessa ja kurinalaisuudessa. Toisaalta tositilanteissa vapaaehtoisia todennäköisesti on enemmän kuin tämä noin puolensadan hengen edes jossakin määrin säännöllisesti treenaava joukko, eikä hyväsydämisten mutta vähemmän harjoitelleiden toiminta välttämättä ole aivan samanlaista.

Minulle antoivat autopartioon kovan sarjan henkilöstön. Kartanlukijaksi syrjäkulmat ja kärrytiet joka mutkan tarkkuudella ulkoa muistava alkuasukas ja tietoliikennettä hoitamaan teknillisen yliopiston lehtorismies. "Tensu" on maakunnan pelastuspalvelulegenda muutenkin, mutta ylipäätään tuon porukan kanssa olisi uskaltanut lähteä kinkkisempäänkin tilanteeseen.

keskiviikkona, maaliskuuta 30, 2005


Lumi vähenee, kiire kasvaa


Kohtuullisen täyteen sovitettu työpäivä jatkui alkuillasta museohoitokunnan kokouksella. Hoitokunta kokoontui ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan, ja oli syytäkin. Kokoonpano on muuttunut huomattavasti. "Vanhoja" jäseniä on mukana vain kaksi: Ilkka ja minä. Tässä tapauksessa se on hyvä asia. Uusi kokoonpano tuntuu asialliselta ja mikä parasta aktiiviselta. Kokouksen kruunasi alamme valtakunnallisen erikoismuseon johtajan rivien välistä melko selvästi toteama sitoumus toimia aktiivisesti hoitokunnan työssä mukana. Juuri sellaista substanssia ja museoammatillista asiantuntemusta me tarvitsemme.

Samalla tuli todettua ensimmäistä kertaa, millaista on toimia kunnallisen toimielimen puheenjohtajana. Mikäs siinä, tällaisessa porukassa. Puheenjohtajan roolissa on se hyvä puoli, että kokouksen kulkua ja kestoa voi hieman ohjailla. Maratonkokoukset ilta-aikaan eivät palvele oikein mitään, vaikka saattavat saadakin osanottajansa tuntemaan itsensä tärkeiksi (tämä pääasiassa siitä syystä, että heillä on ollut tilaisuus uusintaa eturyhmäpolitiikan nollasummapelejä jollakin itse hyväksi katsomallaan tavalla - hoitokunnassa tuota vaaraa ei varmasti pääse syntymään, sen uskaltanee jo tämän illan perusteella sanoa). Matti ei ihan ehtinyt ensimmäiseen aikomaansa etelän junaan, mutta seuraavaan kyllä. Onneksi niitä menee melko tiheästi.

Kokouksen jälkeen jatkoin suoraan dojolle, jossa heti aluksi tuli muistutus siitä, miksi harrastus aikanaan lopahti minulta kokonaan. Mutta treeneissä oli hyvä meno. Kisamiehet valmistautuivat viikonlopun matseihin, ja alkulämmittelykin hoidettiin matto-otteluna, kuten niissä piireissä tapana on (voi kuulostaa melko epäterveelliseltä, mutta kohderyhmää ajatellen on lajinomaisuutensa vuoksi ihan järkevää). Alkuverryttelyroolinsa vuoksi matsia oli ajatus ottaa rauhallisesti, mutta parikymppisen tavoitteellisen harjoittelijan näkemys rauhallisuudesta eroaa hieman keski-ikäisen satunnaisen harrastelijan vastaavasta :-/

Kun päästiin pystyyn, ohjelma jatkui muun muassa soto-maki-komi -nimisellä vauhdikkaalla iloittelulla (en edes yritä suomentaa), joka on omasta mielestäni rankimpia "niittauksia", mitä laji sisällään pitää. Fysiikan lakeja hyödyntämällä ihmisruumis voi toimia melkoisten momenttien tuottajana ja välikappaleena.

Olisi muuten ollut mielenkiintoista katsoa, millaista käyrää EKG-oskilloskooppi olisi piirtänyt kesken tiukimpien vääntöjen. Olisiko ollut yhtä nätti kuin laboratorio-olosuhteissa? Toisaalta huonoltakaan ei tuntunut. Hiihtämisestä on ollut jotakin iloa. Sykemittaria en ole dojolla käyttänyt, koska sen anturin panta tuskin pysyisi paikallaan, ja se tai ranteeseen kiinnitettävä vastaanotinyksikkö voivat ylimääräisinä esineinä olla turvallisuusriskejä harjoittelutoverille tai itselle. Se olisi varmasti tikittänyt lähellä laskennallista maksimia.

Eivät muuten olleet laboratoriossa löytäneet verestäkään alieninpoikasia. Hyvä niin. Mutta pienestä stressistä mittaustulokset kuulemma saattavat juoruta. Pitäisi ehkä nukkua enemmän. Ja aloittaa se vaikka heti. Hyvää yötä.

Kevään merkit kömpivät esiin


Eilen työpäivän jälkeen kokoustettiin ammattiosaston asioissa. En ole aktiivinen ay-toimija, vaikka hallitukseen valitsivatkin. Ei sillä, että väheksyisin ammattiyhdistystoimintaa, päinvastoin, mutta kaikkeen ei ole mahdollista panostaa. Mukava kokous ja saatiin hyvää ruokaakin.

Töistä lähtiessä pääkadun sillan jalkakäytävällä makasi mies. Jo kaukaa huomasi, että alkoholinkäytöllä ja nimenomaan pitkäaikaisella sellaisella oli osuutta asiaan. Pahan näköisesti oli kaatunut. Tuollaisessa tilanteessa tekee itsestään puliukkoa monin verroin alemman, jos jättää tämän kokonaan huomiotta. Myönnän syyllistyneeni siihen joskus itsekin. Hengitys kulki, mutta takissa oli verta ja jalka ikävän näköisesti taittunut. Ei silti näyttänyt olevan mitään vakavampaa. Mies pientareelle ja soitto 112:een. Sieltä kun saa nykyään poliisinkin korjaamaan talteen näitä tapauksia. Potilas näytti hieman toipuvan ja yritti kömpiä pystyyn. Välillä olisi kovasti kätelty ja yritettiin sopertaa jotakin, mikä kuulosti "hyvältä äijältä", välillä taas tarjottiin turpaanvetoa. Mahtaneeko pelkällä viinalla itseään tuollaiseen kuntoon saada. Poliisia ei tullut, vaan yksi sairaankuljetusyksikkö sattui ajelemaan kulmilla. Tapaus oli paikallinen kuuluisuus ja toimintamalli selvä. Ihmettelivät, kun en itse tuntenut, mutta ymmärsivät, kun kerroin olevani naapurin poikia.

Atk-ajatuksia ilmaislehden pohjalta


Kotiin oli tullut taas Enter-lehden näytenumero. Aktiivista markkinointia. DOS-aiheinen juttu oli historiamielipiteitä puhtaimmillaan. Minusta hyvän käsityksen DOS-käyttöjärjestelmän asemasta omana aikanaan saa menemällä "ad fontes" ja lukemalla vaikka Petteri Järvisen DOS-oppaita lähdekritiikki muistaen. Ne ovat asenteilla ja mielipiteillä kyllästettyjä, kuten vielä nykyäänkin suuri osa atk-kirjallisuudesta. Sellaisia ovat myös aihetta koskevat "historiikitkin", mutta vanhat kirjat ovat "primaarisina" lähteinä parempia. Ei DOS huono käyttöjärjestelmä ollut. Se oli monelle riittävä. Teollisuudessa sen avulla ajettiin monenlaisia prosesseja pitkälle NT-aikaan saakka, mikä kertoo osaltaan sen luotettavuudesta. Jos toimistoissa joku Teko- tai WP-teksturi välillä kaatuikin (ilmeisesti vähintään yhtä paljon sovelluksen kuin käyttöjärjestelmän syystä), käskyttivät DOS-koneet yhtäjaksoisesti vuosikausien ajan järeitä prosesseja tehtailla. DOS oli melko optimaalinen vaihtoehto käytettävyyden, mukautuvuuden, luotettavuuden ja halpuuden välimaastossa. Graafisilla käyttöliittymillä varustetut Applet tai high-end-Unixit kuuluivat erilaisille pelikentille. Ei niillä olisi saavutettu ratkaisevaa hyötyä siellä, missä DOSillakin pärjäsi.

Samaa aihepiiriä sivuten: Ubuntu-niminen Linux-jakeluversio sai kehuja helppokäyttöisyydestään. Kun suuri osa väestöstä alkaa olla oppinut vähintään tyydyttävät atk-taidot joillakin käyttöjärjestelmä- ja ohjelmistoalustoilla, miten suuri todellinen merkitys enää on "helppokäyttöisyydellä"? Veikkaan, että jonkin sinänsä kömpelömmän vanhan järjestelmän osaajalle on työläämpää siirtyä uuteen "helppokäyttöiseen" järjestelmään kuin jatkaa vanhan käyttämistä, jos asiaan ei ole erityistä harrastusta ja painopiste on työn tekemisessä eikä uusien ominaisuuksien kokeilussa ja opiskelussa. Moniin kilpailijoihinsa verrattuna paljon kritisoidun AutoCAD-tuoteperheen jatkuvan menestyksen salaisuus lienee juuri tässä, samoin kuin monen muun paljon käytetyn ohjelmiston.

Kolmas huomiota kiinnittänyt artikkeli käsitteli sähköisiä kirjoja. Ne ovat tehneet "vallankumoustaan" ainakin toistakymmentä vuotta. Niiden tekniset mahdollisuudet ovat selvät ja itse asiassa samat, joilla hehkutettiin 1990-luvun alkuvuosien erästä muotitermiä eli hypermediaa. Oikeaan kirjaan nähden onneton luettavuus tekee sähköisistä kirjoista oman subjektiivisen mielipiteeni mukaan kamppailun häviäjiä niin kauan kuin niitä pitää lukea tietoteknisen päätelaitteen ruudulta. Yksittäisiä pikku faktoja niistä on nopeaa hakea, mutta varsinaiseen oppimiseen ja sivistyksen omaksumiseen niistä ei juuri ole. Se edellyttää jonkinlaista joutilaisuutta eli ainakin täyttä vapautta valita lukupaikkansa ja -asentonsa sekä omille silmille miellyttävää lukuergonomiaa. Minusta sähköinen media on paljolti Halbbildung-kulttuurin oppimateriaalia. Tehokkaasti, nopeasti ja vähän kerrallaan; myös omien mielipiteiden vahvistaminen napostelemalla pikkutietoja sieltä täältä on helppoa sähköisessä mediakulttuurissa. Puhumattakaan kirjoittamisesta.

Munakokkelia


Kumiperunan kuukkelinmuna sopisi mitä parhaiten tähänkin blogiin, mutta en taida sitä ottaa käyttöön. Vakioasukiksi kesyyntynyt kiivi voisi pahastua moisesta.

Onnittelut äänestyksessä menestyneille kirjoittajille! Minä vaihdan seuraaviin vaaleihin kampanjasuunnittelutoimistoa ;-)

maanantaina, maaliskuuta 28, 2005


Pihatyökausi alkuun


Aamu oli sääennusteista huolimatta räntäsateeton. Pihatyökausi kelpasi aloitella oksasaksien kanssa. Viimekeväinen kuusiaidan kasvannaisten leikkaus on auttanut aidanpätkää tuuheutumaan melko hyvin. Vielä on kuusilla paljon kasvettavaa, mutta toivottavasti tämänpäiväinen edistää asiaa taas vähän.

Mutta kylläpä pääsiäisen aika meni nopeasti.

sunnuntaina, maaliskuuta 27, 2005


Pääsinpäivä


Helpon heräämisen ja silti kiireettömän aamun takasi herätys vasta seitsemältä. Kellot siirsimme kesäaikaan eilen illalla ennen nukkumaanmenoa. Kelloja on loppujen lopuksi yllättävän paljon. Myös sellaisia, joita ei juurikaan käytetä ajan tarkastamiseen. Ajannäyttäjiä löytyy puhelinpäätelaitteista, radiovastaanottimista ja ties mistä.

Pääsiäisaamun - tai paremminkin aamupäivän: missään tällä seutukunnalla jumalanpalvelusta ei aloiteta enää edes pääsiäisenä kuin vasta klo 10 - messu Sääksmäen kirkolla oli jälleen käymisen arvoinen. Olkoonkin mukana sisällöllisesti katsottuna paljon tarpeetonta, mutta tyylikkäästi hoidetut muodollisuudet lisäävät juhlan arvokkuutta.

Iltapäivä meni mukavasti anoppilassa käydessä. Kahvia ja makeaa on tullut nautittua vähän liikaa. Toisaalta muutama edellinen viikko maltettiin aika lailla pidättäytyä niistä.

Taloutemme ainoa pääsiäislampaansyöjä on ollut niin kiinnostunut pääsiäistipuista, että rairuohot pitää peittää kuvuilla jätettäessä ne ilman valvontaa. Vilman kiinnostus suuntautuu kissan maailmaa ajatellen tarkoituksenmukaisella tavalla.

Soundtrack


Julkaistaanpa omakin:



1. Leevi & the Leavings: Pohjois-Karjala
2. Aknestik: Jäänmurtaja
3. Eppu Normaali: Rääväsuita ei haluta Suomeen
4. Anssi Tikanmäki: Valkeakosken tehtaanpiiput
5. Sir Elwoodin hiljaiset värit: Neiti kevät
6. Yari: Ei asfaltti liiku
7. M. A. Nummisen sähkökvartetti: Kaukana väijyy ystäviä (katkelma)
8. Kolmas nainen: Tästä asti aikaa
9. Aki Sirkesalo: Toijalan takana
10. Piirpauke: Konevitsan kirkonkellot
11. Arto Tamminen: Neljän ruuhka
12. Maukka Perusjätkä: Herneenpalot
13. Ultra Bra: Älä soita tänne enää koskaan
14. J. Karjalainen & Electric Sauna: On kaikki niinkuin ennenkin
15. Yö: Kuorotyttö

Soundtrack-muumi on ollut mielenkiintoinen, ja vielä mielenkiintoisemmaksi se tulisi, jos yleisö kertoisi, mikä taustamusiikki heidän mielestään sopisi blogitekstin taustalle.

lauantaina, maaliskuuta 26, 2005


Juhlan aatto


Aamulenkki lempeässä auringonpaisteessa taisi olla kauden viimeinen hiihtomme. Latua ei enää ollut, mutta vapaa tyyli onnistui vielä. Myöhään alkaneen kauden aikana tuli suksittua määrällisesti samassa linjassa usean edellisen talven kanssa, vaikka tammikuussa näytti vielä kovin huonolta.

Moni halusi puhtaan auton pääsiäiseksi. Pesukoneeseen oli jonoa. Pesu on halpa ja ekologinen tapa lieventää keväisin iskevää autokuumetta. Pestynä vanhakin näyttää hyvältä, varsinkin kun se on muuten ehjä.

Ilta on kulunut pääsiäispöydän antimia valmistaessa. Lankalauantain kokkoja ei ole täälläpäin ollut tapana polttaa. Niiden virkaa tekee pihassa pari myrskylyhtyä ja vuodenvaihteesta jäänyt ulkotuli. Yön lepoon viilenevä maa tuoksui hyvältä.

Kuukkeliäänestys huipentuu huomenna, joten vielä hieman vaalikampanjointia:

perjantaina, maaliskuuta 25, 2005


O Haupt voll Blut und Wunden


Pitkänperjantain sanajumalanpalvelus vanhassa kivisessä kyläkirkossa veti paikalle väkeä hieman vähemmän kuin eilinen. Alttarikrusifiksin juhlallinen kantaminen sakastiin helatorstaihin saakka ja muut pitkäperjantain jumalanpalvelukseen kuuluvat uusvanhat tavat eivät varmaankaan ole erityisesti kristinuskon sisällön mukaisia, mutta ne sopivat tuon itsekin tavallaan uusvanhan kirkon aidosti keskiaikaisten seinien suojaamaan pseudo-keskiaikaiseen kansallisromanttiseen interiööriin varsin hyvin.

Loppuvirtenä laulettu 63 jäi soimaan päähän, ja niinpä muutin pääsiäisen ajaksi matkapuhelimeni soittoääneksi Bachin tunnetuksi tekemän coverin tuosta Hasslerin koraalista.

Päivä olisi ollut mitä hienoin ulkoilua ajatellen, mutta tuhlasin sen tietokoneen ääressä. Varsin epäkiinnostava kunnallispoliittiseen elämään liittyvä tehtävä oli odottanut maaliskuun alusta saakka. Nyt sitä sitten sai tehdyksi. Pitkäpiimäistä touhua, ja sopi sellaisenaan pitkänperjantain teemaan.

Kevään siivekkäitä


Puolisoni kävi mäen takana tervehtimässä siipikarjaansa. Hyvässä kunnossa olivat pörriäiset olleet, ja puhdistuslennot aloitettu. Kesällä parveilun myötä syntynyt uusi yhdyskunta oli vahvistunut, koska sen emo oli voinut lämpimän syksyn aikana jatkaa munimista melko pitkään.

Kevät on mehiläishoidossa kriittistä aikaa. Jos luonto alkaa tarjoilla antimiaan myöhään, on seurattava, että mehiläisillä riittää ravintoa. Sokeriliuosruokintaa pitää jatkaa tarvittaessa. Iso ongelma on mahdollinen takatalvi. Pajun kukinnan alkaminen on yleensä emolle signaali uuden kauden munimisen aloittamisesta. Jos takatalvi yllättää muninnan alkamisen jälkeen, keskeytyy toukille välttämätön siitepölyn saanti. Toukat kun eivät voi aikuisten mehiläisten tapaan käyttää ravinnokseen sokeriliuosta.

Isommista siivekkäistä kevään lähettiläistä mustarastas on varhaisimpia. Komea rastaskoiras kävi eilen tarkastamassa ruokintapaikkamme tarjontaa. Tämä monen mielestä laululintujemme suurin maestro yleistyi vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Mustarastaan suhteellisen myöhäisen yleistymisen vuoksi satakieli on jäänyt kansanperinteeseen tunnetuimpana laulajana.



Ilta oopperassa kotisohvalla


Iltamme on kulunut kuunnellessa Wagnerin Parsifalia radion Ylen Ykköseltä. Musiikillisesti se tietenkin säväyttää oopperan ystäviä. Entä mitä ihmisen tarvetta tyydyttää sen lievästi ilmaistuna mahtipontinen kehyskertomus? Alkuperäinen Wolfram Eschenbachilaisen 1200-luvun alussa kirjoittama runoteos (linkin takana nykykielinen toimitettu versio) oli feodaalihovien ilmeisen kevyeksi tarkoitettua mutta korrektiussyistä uskonnollissävytteistä seikkailuviihdettä.

Vaikka jokainen tiivistys tekee väkivaltaa historialle sellaisena kuin asiat todellisuudessa tapahtuivat, on 1800-luvun kulttuurissa, aivan vuosisadan alusta saakka, huomiota herättävä kaksijakoisuus rationaalisuuden ja mystiikan välillä (kuten luultavasti näyttää 2000-luvun ensimmäisenkin vuosisadan osalta tulevaisuuden tarkastelijoiden näkökulmasta). Yhä nopeammalla tahdilla kehittyvän teknologian vastineena näyttäytyy vuosisadan alkupuolella romantiikan vaikutteiden läpitunkema korkeakulttuuri, joka "syvenee" ja muuntuu vuosisadan loppua kohden monien nykyäänkin vaikuttavien new age -henkisten liikkeiden alkusoitoksi, joskin samalla vähitellen marginalisoituen.

Wagner on helppo nähdä osana vuosisatansa mystistä pohjavirtausta, vieläpä yhtenä sen tärkeimpänä keskushahmona, joka yhdisti korkeakulttuurin ja uskonnollisen mystiikan tuotoksilla, jotka tunnetaan edelleen. (Tässä yhteydessä mieleen tulee myös teini-iässä lukemani T. Ravenscroftin kirja "Pyhä keihäs", joka omalla pseudotieteellisellä tavallaan selitti Saksan Kolmannen valtakunnan historiaa "wagnerilaisista" näkökulmista.)

Itse veikkaan, että Wagnerin omana aikanaan saama suuri huomio ja sitä kautta syntynyt jälkimaine juonsivat juurensa vähintään yhtä paljon hänen värikkäästä persoonastaan ja mielipiteitä jakavista (taide)poliittisista näkemyksistään kuin teosten ulkomusiikillisesta sisällöstä. Samantyyppiset persoonat saavat nykyäänkin paljon huomiota ja nyttemmin jopa ilman, että heidän varsinaista tuotantoaan edes huomioitaisiin. Onhan Juhani Palmunkin nimi esillä vähän väliä ties missä. Nykyisiä kevyitä kohutaiteilijoita tosin ei taida juuri kukaan muistaa reilut sata vuotta kuoleman jälkeen toisin kuin raskassoutuista Wagneria.

torstaina, maaliskuuta 24, 2005


Rauhoittumista pitkiin pyhiin


Kotona vuosia hyvin palvellut reitittimen ja WLAN-tukiaseman yhdistelmä väsähti viime yönä. Taidamme olla hieman liian tietokoneistunut pariskunta, kun pääsiäispyhät vain yhdellä operaattorin liityntäverkkoon kytketyllä työasemalla (tai vaihtoehtoisesti kalliilla ja hitaalla puhelinmodeemi- tai pakettiradioverkkoyhteydellä) ei tuntunut hyvältä ajatukselta.

Uusi reitittimen, WLAN-tukiaseman ja ADSL-päätteen yhdistelmä ja soveltuva WLAN-verkkosovitin löytyivät oman seutukunnan liikkeestä reilusti alle kolmanneksella siitä hinnasta, mitä alkuperäinen kokoonpano maksoi aikanaan. Uusi laite tukee niin IEEE 802.3u kuin 802.11g -standardia eli saa bitit liikkumaan nimellisesti kymmenkertaisella nopeudella sisäverkon kaapelissa ja viisinkertaisella nopeudella radioaalloilla verrattuna vanhoihin laitteisiin. Hyvin tuntuu toimivan.

Iltahetken vietimme perinteiseen tapaamme kiirastorstain messussa. Vanhaan kivikirkkoon olisi mahtunut enemmänkin väkeä. Jumalanpalveluksen lopussa alttari ja saarnastuoli saivat mustan verhoilun psalmin 22 lukemisen säestyksellä. Loppuvirsi veisattiin ilman urkujen säestystä. Ulos tullessa oli jo pimeää ja loska alkanut saada rasahtelevaa koostumusta. Kaupungissa vähän ennen marketin sulkemisaikaa väki hamstrasi.

keskiviikkona, maaliskuuta 23, 2005


Hoitoja


Työpäivän katkaisi käynti työterveyshuollossa. Verta otettiin muutama koeputkellinen, ja sydämen salaisuudet pääsivät filmille. Tai oikeastaan piirturin paperille. Ei ollut ensimmäinen kerta sitä lajia, mutta vasta tänään tulin ajatelleeksi, että elektrokardiogrammin taustalla ei oikeastaan ole sen ihmeellisempi laite kuin oskilloskooppi. Toki varsin herkkä sellainen. Kuulemma oma kone pumppaa, kuten pitääkin. Työterveyshuollon ja eräiden sitä kiinnostavien ominaisuuksien omistamisen yhteinen hyvä puoli on se, että pääsee säännöllisin väliajoin ja ilmaiseksi vähän perusteellisempaan katsastukseen. Muun muassa sen edestä on mukavaa maksaa veroja.

Ei verta millilitroissa mitattuna paljon otettu, joten sitä ei voi syyttää, kun illlansuussa lumi tuntui imevän sukset kiinni maahan. Jäsenet vain eivät taida olla tottuneet vapaalla tyylillä keikkumiseen.

Puolisonikin vietti vapaapäiväänsä työmaallani. Kampaajamestareiksi valmistuvat taiteilivat hiusmallilleen varsin kauniin kampauksen. Hiusalan korkeimman koulutuksen hedelmistä pääsee nauttimaan sangen edullisesti ilmoittautumalla hiusmalliksi ammatillisten oppilaitosten näyttötutkintoihin. Mestaritason näytöissä asiakas pääsee käytännössä ilmaiseksi nauttimaan työstä, mistä samat tekijät rahastavat melkoisia summia ripustettuaan mestarinkirjansa salonkinsa seinälle. Erityisesti pitkähiuksisista naismalleista on monin paikoin pulaa. Toisaalta taas parturimestariksi valmistuville on todistetusti kalju mieskin kelvannut.

Ruotuväkeä


Kahtena iltana kirkossa, tänään maanpuolustusaiheisessa esitelmätilaisuudessa. Silti yhteydet kypäräpääpappeuteen kiistetään ankarasti. Joka tapauksessa tämä ilta kului kuunnellessa ajankohtaista asiaa niin kutsutuista maakuntajoukoista - varuskuntien lakkauttamisen ohella ilmeisesti eniten yhteiskunnallista keskustelua herättävästä maanpuolustuksellisesta asiasta.

Kuten lienen joskus ennenkin todennut, kyse ei ole oikeastaan sen erikoisemmasta asiasta kuin että1950-luvulla suunniteltu alueellisen puolustuksen doktriini saa käytännössä harjoittelevan organisaation. Kuten esitelmöitsijä totesi, kyseessä oli ovela veto Puolustusvoimilta. Vapaaehtoiseen jäsenyyteen perustuville joukoille kun ei esimerkiksi tarvitse maksaa päivärahoja harjoituksista. Vapaaehtoisuusperusta on saanut jotkut näkemään asiassa yhteyksiä historian erivärisiin tappokaarteihin, mutta sellaista ei ole kysymys. Maakuntajoukot eivät ole erillinen osa Puolustusvoimista, vaan ne ovat mukana noin 350 000 sotilaan sodan ajan vahvuudessa itse asiassa muodostaen siitä kohtuullisen suuren osan. Melko yleinen virhekäsitys taitaa olla, että kun sodan ajan vahvuutta - monistakin eri syistä - laskettiin noin kymmenen vuoden takaisesta hurjasta puolesta miljoonasta 350 000:een henkilöön, käsittäisi tuo 350 000 vain "oikean" armeijan, ja maakuntajoukot olisivat jokin erillinen organisaatio.

Ymmärrän erittäin hyvin esimerkiksi kansanedustaja M. Sirnön esittämän huolen maakuntajoukkojen roolista sisäisen turvallisuuden ylläpidossa. Valitettavasti maakuntajoukkoideaa on yritetty myydä poliittisille päättäjille erilaisten siviilitehtävien kautta. Siinä yhteydessä on tuotu esiin erilaisia muodissa olevia rauhanajan uhkakuvia, joiden ratkaisemiseen sotilasorganisaatio ei monenkaan mielestä ole paras mahdollinen toimija. Tässä on mielestäni tehty virhe. Puolustusvoimat itse määrittää maakuntajoukot nimenomaan kriisiajan toimijaksi. Juuri kukaan ei taida olla aivan tyytyväinen niille määritettyihin normaaliajan tehtäviin. SPR:n, VAPEPAn ja SPEKin kaltaiset järjestöt ovat olleet huolestuneita maakuntajoukkojen ja jo olemassaolevien organisaatioiden välisestä vastuunjaosta ja erityisesti enemmän kuin todennäköisistä henkilöstöpäällekkäisyyksistä (niin oudolta kuin se voi asiaa tuntemattomien korviin kuulostaakin, ovat käytännön toimijat niin Punaisessa Ristissä kuin maanpuolustusjärjestöissä usein samoja persoonia varsinkin täällä maakunnissa).

Itse asiassa luulen, että maakuntajoukkojen roolista ei olisi noussut juurikaan huolta, jos ne olisi alusta asti esitelty Puolustusvoimien osana toimivana alueellisen puolustuksen järjestelmänä ja jätetty mahdolliset virka-apuna suoritettavat siviilitehtävät vähälle huomiolle (on hyvä muistaa, että Puolustusvoimat on aina ollut velvollinen antamaan virka-apua siviiliviranomaisille niin pyydettäessä, eikä siitä ole noussut isompaa kohua, koska järjestelmä on toiminut asiallisesti silloin harvakseltaan, kun sitä on tarvittu). Nyt lienee käynyt niin, että seikka, jolla pyrittiin kumoamaan epäluuloja, onkin synnyttänyt niitä.

Vapaaehtoisuuteen perustuvien maakuntajoukkojen rekrytoinnin suurimmaksi ongelmaksi katsotaan miehistön mukaan saaminen. Reserviupseereista ja -aliupseereista ennakoidaan ylitarjontaa, mutta joukkojen varsinaisen rungon motivointi huolestuttaa asiassa toimivia tahoja. Ongelma juontanee ainakin osaltaan perinteisiin. Aikoinaan maanpuolustukselliset järjestöt olivat avoimia vain nappeja ja natsoja varusmiehenä saaneille. Sitä perua nykyisissäkin, periaatteessa kaikille tarkoitetuissa vapaaehtoisissa koulutuksissa ja harjoituksissa, on ollut vaikeuksia miehistötehtävien järkevien harjoitteiden järjestämisessä.

Linkkejä asiasta kiinnostuneille:
Puolustusvoimien virallinen näkökulma
Pääesikunnan asevelvollisuusosaston muistio 21.12.2004 (PDF-tiedosto, 116 kB)
Sisäasianministeri K. Rajamäen näkemys

tiistaina, maaliskuuta 22, 2005


Osallistavaa teatteria


Työpäivä venähti huomisen näyttökokeen valmisteluissa sen verran, että kotimatkalla istahdin suoraan kirkonpenkkiin toista ahtisaarnaa kuulemaan.

Tämäniltainen oli toteutettu jonkinlaisen osallistavan draaman keinoin. En erityisemmin pitänyt siitä ja luulen, että kaikki muutkaan paikalla olleet eivät pitäneet. Kaikenlainen osallistaminen on jo hyvän aikaa ollut muotia pedagogiikassa ja ties missä. Ja nyt näemmä jumalanpalveluselämässäkin. Hienoista teoriapohjistaan huolimatta osallistaminen on käytännössä vain ulkoisten - emotionaalisten, visuaalisten tai vastaavien - ärsykkeiden tarjoamista pyrkimyksenä herättää ajatuksia. Se, onnistutaanko siinä, on paljolti arpapeliä, koska läheskään kaikki osallistettavat eivät ajattele ja toimi automaattisesti niin kuin osallistajat olettavat tai toivovat. Propaganda ja indoktrinaatio taas vaativat huimia ulkoisia tai psykologisia resursseja.

Tuskin millään seurakunnalla on käytettävissään sellaisia resursseja, että arki-illan osallistavasta jumalanpalveluksesta saataisiin ulkoisten ärsykkeiden ansiosta tehtyä nykyihmisen mediaympäristössä jollakin tavoin vaikuttava. Vaivaannuttava kylläkin.

Satoja vuosia sitten erilaiset kärsimysnäytelmät olivat ihmisten yleinen tietämystaso huomioon ottaen aivan erilaisessa asemassa merkitykseltään. Jos taas muinaisia seremoniallisia perinteitä halutaan lämmittää täyttämään ihmisen sakraalisuuskokemuksen tarvetta, ideoita voisi hakea vanhasta emäseurakunnasta, jossa asia hoidetaan tyylillä.

Tämäniltaisesta kaikki kunnia kuuluu tietenkin heille, jotka vaivaa nähden olivat rakentaneet puitteet. Mutta todettava on, että ilmankin olisi pärjätty.

Niin no. Olen minäkin kerran syyllistynyt moittimaani toimintaan. Auskultointiaikana tuli kokeiltua kaikenlaista, ja tätä vielä vapaaehtoisesti. Ohjasin elämäni tähän saakka ainoan näytelmän. Siinä erään isohkon terveydenhuolto-organisaation atk-henkilöstö esiintyi IP-pakettien ja reitittimien roolissa. He onnistuivat hyvin esittämään, että juttu olisi ollut hauska ja että IP-reitityksen idea meni jakeluun, mutta olen melko varma, että läheskään kaikkien mielestä se ei ollut kovin hauskaa eikä opettavaista.

Vaalikampanja jatkuu


Muistattehan, että voitte äänestää tätä Kuukkeli-kisassa myös teemablogiksi. Jopa Junakohtauksessa junat kulkevat harvemmin kuin täällä. Ja sitten päivän vaalimainos:



Vielä yllä olevan kuvan välittämistä vanhan hyvän ajan tunnelmista: jos hän päättäisi perustaa vaaliliiton, minulla olisi ehdottaa sille hyvä nimi. Rikotaan vaalisalaisuutta sen verran, että oli vaaliliitto tai ei, aion tukea nimenomaan häntä vuoden parhaaksi parin muun muassa.

maanantaina, maaliskuuta 21, 2005


Blue monday


Pidän varhaisesta heräämisestä, mutta kello neljä on hieman liioittelua, kun erityistä tarvetta tuohon aikaan nousemiseen ei ole. Toivottavasti huomenna nukuttaa tuntia pidempään.

Vähän ennen aamuseitsemää lämpömittari näytti -12 celsiusastetta, mikä tuntui lämpöiseltä, kun jo tutuksi käynyt pohjoinen viima puuttui. Työpäivän aikana talvinen aamu muuttui keväiseksi iltapäiväksi.

Ladulla eivät roskat häirinneet, kun vaihtoi tyylin vapaalle. Hiihtäjät vähenevät maaliskuun kalenterin edetessä.

Illalla kävin kirkossa kuuntelemassa hiljaisen viikon ensimmäisen ahtisaarnan. Rovastilla oli mielenkiintoinen ajatus Matteuksen ja Markuksen evankeliumeihin sisältyvästä oudohkolta ja hieman irralliselta vaikuttavasta viikunapuun tapauksesta (Matt. 21:18-19; Mark. 11:12-14). Viikunapuu oli Israelin kansan symboli, mitä taustaa vasten evankelistojen teksti poliittisena allegoriana oli aika raju kannanotto aikanaan ja on sitä tänäkin päivänä, jos se noin tulkitaan.

Hiljaisen viikon iltajumalanpalvelusten vekkulin kuuloinen ahtisaarna-nimitys juontaa juurensa latinan sanasta actus, joka tarkoittaa mm. näytöstä tai osaa, kirkollisessa elämässä nimenomaan kärsimysnäytelmän osaa. Evankelis-luterilaiset ahtisaarnat ovat sananlukemisen muotoon muunnettuja keskiaikaisten kärsimysnäytelmän näytösten myöhäisiä toisintoja.

Viikunasta Vilkunaan. Malkamaanantai-nimitystä Kustaa ei juuri selitä, mutta Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ehtymättömistä arkistoaarteista verkkoon päätynyt vain puolisentoista vuosikymmentä sitten Ruokolahdelta taltioitu muistelu kertoo "kun Jeesusta 'malkattiin', 'pisteltiin', puhuteltiin pisteliäästi, siitä maanantai ja tiistai". Hiljaisen viikon kansanomaiselle "tymintäviikko"-nimitykselle Vilkunallakin on etymologinen selitys, joka pohjautuu vanhan ruotsin sanaan "dymbilvika". Hiljainen viikko oli hiljainen, koska katolisena aikana muutoin ahkerasti käytössä olleet kirkonkellot eivät soineet, vaan niiden kielet sidottiin kiinni. Ruotsissa hiljaisen viikon maanantaista on käytetty ainakin "blå måndag" -nimitystä. Sehän kuulostaa melkein kuin radiossa soittaisivat blues ja soul.

sunnuntaina, maaliskuuta 20, 2005


Palmusunnuntai


Kirkkovuodessa on edetty jo palmusunnuntaihin. Odottelimme aamupäivän virpojia, vaikka heitä ei näillä kulmilla ole enää muutamaan vuoteen näkynyt. Nuoria perheitä täälläpäin ei juuri asu. Mutta juuri kun teimme lähtöä ladulle, soi ovikello. Yksinään liikkeellä ollut reipas poika oli pitkästä aikaa ensimmäinen virpojamme. Huolella koristeltu pajunoksa vaihdettiin suklaamunaan.

Palmusunnuntaiksi osui myös kevätpäiväntasaus. Ihmisten kesken vallitsevaa valoa ja pimeyttä voi yrittää tasoittaa vaikka tätä kautta.

Pitopohjaladulla


Lähdimme hiihtelemään sunnuntailenkkimme Korkeakankaalle. Ulkoilijoita oli mäessä ja laduilla kohtalaisen paljon. Hiihdimme niinsanotun kilpaladun, ja emmekös olleetkin takapuolellamme heti ensimmäisessä laskussa. Loppumatka kyllä pysyttiin hyvin pystyssä. Roskia, erityisesti kuusenneulasia, oli ladulla varsin paljon. Hiihtäminen ainakaan perinteisellä hiihtotavalla ei ole enää kovin suuri nautinto "pitopohjaladun" ansiosta. Lenkin jälkeen nautimme sangen edulliset lämpimät juomat kahvilassa. Puoliksi jaettu berliininmunkki kruunasi iltapäivän.

Jokin aika siten radiouutisissa kerrottiin, että kolmikymppiset naiset ovat kuluneen kirpeän kevättalven aikana ostaneet urheiluliikkeet tyhjiksi maastohiihtovälineistä. Onkohan maastohiihdosta tulossa "uusi" muotilaji? Naiset saattavat hyvinkin saada ladulle mukanaan perheensä, ja sinkkujen perässä hiihtelevät wannabe-poikaystävät.

Muutama viikko sitten Vihreä lanka -lehdessä kritisoitiin sitä, miten useat naisten suosimat liikuntaharrastukset ovat yleensä maksullisia ja kalliitakin ainakin suuremmissa kaupungeissa. Nyt suksien hankintainnostus kertoo, että halpojakin lajeja voi harrastaa (kun kertainvestointia eli välineitä ei lasketa: hyvät maastohiihtovälineet ovat kyllä hinnoissaan). Mikään kun ei pakota kumpaakaan sukupuolta suuntautumaan sellaisiin lajeihin, jotka harrastuspaikkojen vaatimien investointien, toiminnan mahdollistamien liikevoittojen tai muiden syiden vuoksi ovat muodostuneet hinnakkaiksi.

Vaalikampanja käyntiin


Kuukkeli-kisa on ollut käynnissä jo hyvän aikaa, mutta erityistä vaalikampanjointia ei ole näkynyt. Tosin ainakin Cybbiksellä ja Sediksellä on ollut kunnon yritystä.

Oma kilpailuviettini on aivan olematon, mutta jotta saataisiin aikaan vähemmän vakavasti otettavaa vaalihumua lukijoiden iloksi, täytyy kai yrittää. Viime vuonna pääsin vähän tunnettu blogi -kategoriassa ehdolle, mutta nyt se ei taida käydä päinsä, koska piipahdin kesällä sadan tilatuimman joukossa (mikä kertoo lähinnä siitä, että kesällä Internetissä on huutava pula luettavasta).

Eli ei sitten muuta kuin ankara kampanja käyntiin (älkääkä nyt pahastuko, hyvät ystävät ja toverit):

lauantaina, maaliskuuta 19, 2005


Menkää töihin!


Viikon Opettaja-lehti referoi viime syksynä julkaistua Opetushallituksen laatimaa työvoima- ja koulutustarpeiden ennakointiraporttia. Toisen asteen ammatillisen koulutuksen tulisi tuottaa taitajia perinteisille tekniikan aloille kone- ja metallitekniikkaan, auto- ja kuljetustekniikkaan sekä rakennustekniikkaan. Sosiaali- ja terveysalan osaajia pitäisi saada lisää kaikista heitä kouluttavista oppilaitoksista ammattikouluista yliopistoihin. Sen sijaan kulttuurialan, vapaa-ajan toiminnan ja humanistisen alan koulutus on työvoiman tarpeeseen nähden liian suurta.

Tulevaisuuden työvoimatarpeesta 52 % ennakoidaan katettavan ammatillisella peruskoulutuksella. Tämä on paljon, kun lukioon hakeutuu peruskoulun päättävistä 56 % ja ammatilliseen peruskoulutukseen vain 35 %. Käytännössä kaikki lukioon hakeutuvat pääsevät sinne, valtaosa eli 86 % heistä ensisijaiseksi ilmoittamaansa hakuvaihtoehtoon (OPH:n Koulutuksen määrälliset indikaattorit 2003 –raportin mukaan). Tietenkään yleissivistävä lukio ei ole huono pohja ammattikouluopinnoille, päinvastoin. Tämän seikan toivat erityisesti esiin kuluneella viikolla Helsingissä tapaamani kollegat, jotka tosin samalla kertoivat, että monien pääkaupunkiseudun lukioiden tuottama matemaattis-luonnontieteellisten aineiden osaamistaso on riittämätön ammattikoulun vaatimuksiin nähden. Viimeksi mainitun osalta kyse on tietenkin monimutkaisesta syy-yhteyksien verkosta, joista opiskelumotivaatio ei ole suinkaan vähäisin.

Vaikka raportista uutisoidaan opettajille vasta nyt, toivottavasti se on päätynyt ajoissa mahdollisimman monen yhteishakuvalintojaan suunnitelleen peruskoululaisen ja opintojaan lopettelevan toisen asteen opiskelijan ja heidän opinto-ohjaajiensa luettavaksi. Tulevaisuudessa korostunee tilanne, jossa ammattia arvostetaan mm. palkan näkökulmasta osaamisen käytännön hyödynnettävyyden, ei muodollisen koulutusstatuksen näkökulmasta. Toisen asteen ammatillisen perustutkinnon suorittaneen lähihoitajan tai levyseppähitsaajan tulevaisuus on ennakointiraportin mukaan paremmissa kantimissa kuin ”väärälle” alalle suuntautuneen ammatti- tai tiedekorkeakoulututkinnon suorittaneen.

Vielä kun opinto-ohjauksessa muistettaisiin riittävästi painottaa sitä, että ammatti ja työ ovat vain yksi, joskin tärkeä, osa elämää. Nykyaikana ansiotyö ja sen kannalta välttämätön uusintamistoiminta ei vaadi ajankäytöstä läheskään niin suurta osaa kun vaikka 50 vuotta sitten. Melko optimaalinen tilanne voisi olla sellainen, jossa ammatti valittaisiin keskittyen sen tarjoamiin työllistymismahdollisuuksiin, ja ammatin tarjoamia resursseja käytettäisiin sitten omien intressien ja itsensä toteuttamiseen vapaa-ajalla. Tästä utopiasta blogi”yhteisö” (ja sitä ennen newssit) on yksi esimerkki ainakin, mitä tulee niin sanottuihin kolumni- ja erikoisalablogeihin. Enkä nyt tarkoita läpinäkyvintä ilmiötä: kahden paljon harjoitetun asian eli työpurnaamisen ja sunnuntaisosiologisoinnin mahdollista yhteyttä.

Yhtä kaikki, voi olla, että tulevaisuudessa jotkin asiat epäammatillistuvat.

Puhdisteluja


Aamupäivällä sukset saivat taas perusteellisen puhdistuksen. Saunalenkin jälkeen pohjat olivat jälleen siivousta vailla. Roskia on ladulla vuodenajalle tyypillisellä tavalla. Usein ne on pudottanut länsituuli, mutta tänä vuonna pohjoinen.

Vilma on popsinut uutta kissanruohoaan pitkin päivää. Ehkä kissasta vaikuttaisi kummalliselta ihmisten halu juoda outoa nestettä ja jonkin ajan päästä sitten oksentaa. Kissan ruohonsyöntivietti on rationaalinen. Kissathan tunnetusti ovat siistejä eläimiä ja pesevät itseään usein. Pesutapa vain on omiaan keräämään ruoansulatuselimistöön karvoja. Ne saa mukavasti poistettua nauttimalla aika ajoin annoksen ruohoa tai vaikka viherkasveja oksennuslääkkeeksi.

torstaina, maaliskuuta 17, 2005


Paljon puhetta, tekoja vähemmän


Kiireinen päivä. Aamulla töihin, välillä kotikylälle projektikokoustamaan ja illaksi takaisin töihin. Onneksi seutulipulla saa matkustaa linja-autossa 55 euron kuukausihintaan miten paljon vain.

Lumisade paransi maisemia. Maaliskuu on talvikuukausi etelässäkin. Terminen kevät alkaa, kun vuorokauden keskilämpötila alkaa pysyä yli 0 celsiusasteen. Aivan lounaassa tähän päästään yleensä jo maaliskuun puolella, mutta muualla maaliskuu on talvea. Joskus mietityttää, miksi keväästä aletaan puhua viimeistään jo helmikuussa ikään kuin pitkittäen keinotekoisesti tuota ilmastollisesti katsoen lyhintä vuodenaikaamme. Aivan kuin vuodenaikoja olisi vain kolme, ja talvi olisi jotain, josta ei saisi puhua. Suurimmassa osassa maata talvi on termisesti (vuorokauden keskilämpötila pysyy alle 0 celsiusasteen) kuitenkin pisin vuodenaika.

Ikävät liikenneuutiset eteläisestä Suomesta hämmästyttävät monia. Samoin se, että täkäläisilläkin maanteillä varoitettiin tämänpäiväisen heikon lumisateen tekevän ajokelin huonoksi. Ovatko tiet, autojen turvallisuus tai renkaiden ominaisuudet todellakin huonontuneet niin paljon vajaassa parissakymmenessä vuodessa, että melko vähäinen lumisade tulkitaan huonoksi keliksi, ja jopa onnettomuuksia tapahtuu runsaasti?

Kuukkeliäänestyskin olisi menossa. Kategorioiden vähentäminen on minusta ollut järkevä ratkaisu. Nykyiset ovat selväpiirteisiä joihinkin viimevuotisiin verrattuna. Tai oikeastaan kategoriat voisivat sittenkin mennä BlogiWikin ryhmien mukaan ;-)

keskiviikkona, maaliskuuta 16, 2005


Ruumis valittaa


Ihmisruumis on siitä petollinen kaveri, että sen voi opettaa ilmeisen helposti riippuvaiseksi jo lyhyessä ajassa. Eilen oli useampaan viikkoon ensimmäinen päivä, että en käynyt suksimassa. En ole tehnyt pitkiä lenkkejä eikä vauhti ole ollut kova, mutta päivittäiseen pieneenkin lenkkiin tottunut ruumis alkoi vieroitusoireena käydä väsyneeksi ja yritti vetää mieltäkin perässään.

Tänään illansuussa kokeilin vapaata tyyliä pitkästä aikaa. Mukavaa sekin on. Loppuillan hetki meni dojolla, sielläkin pitkästä aikaa.

Monet kamppailu-urheilulajit sijoittuvat kestävyyden, voiman ja nopeuden kolmiossa optimaalisen keskelle. Tämä kai lähinnä terveysliikunnan kannalta katsottuna. Muistan vuosia sitten jossakin yhteydessä sanotun, miten esimerkiksi hiihto on turha harjoittelumuoto tosissaan treenaavalle harrastajalle. Ei-tosissaan ja harvakseltaan mukaan eksyvälle siitä on iloa. Ei alkanut hengästyttänyt liikaa. Tosin lintsasin urakalla naruhyppelyissä. En ole hyvä siinä. Pitäisi harjoitella.

Päivän pohjatuulettomuus antoi auringon lämmön tuntua maaliskuiselta. Viime viikkojen kylmä tuuli ei silti ole estänyt aurinkoa muovaamasta lumikasojen etelänsivuja gaudilaisisiksi monumenteiksi.

tiistaina, maaliskuuta 15, 2005


Jätä mulle jämä. Et sä mua hämää.


Työpäivä kului paikassa, jossa jokainen ammiskulttuurin ystävä haluaa ainakin käydä. Nykyään nimellä ”Helsingin tekniikan alan oppilaitoksen Heltechin Vallilan koulutusyksikkö” tunnetun koulun ensimmäisen rakennusvaiheen vihki käyttöön vuonna 1957 tuore Tasavallan Presidentti Kekkonen.

Sittemmin Vallilan ammis tarjosi sähköalan opintietä mm. Mauri Airralle, joka tuli tunnetuksi oman aikansa sahansoittajalegendana. Enemmän tai vähemmän vakavasti otettavaan Seppo Bruunin ja kumppaneiden ”Suomalaisen rockin historiaan” (WSOY 1998) on taltioitu mm. Häiriö-yhtyeessä punkrokkailleen Pasi Nikanderin muistelu: ”Tyhmänä jätkänä ilmoittauduin Vallilan ammikseen. Ekana aamuna ajoin ratikalla koulun eteen ja katsoin, että mikä helvetin mellakka pihalla on menossa. Siellä oli koko koulun oppilaat, 300 rokkarijätkää tötteröt pystyssä odottamassa mua. […] Illalla sanoin himassa mutsille, että taisi jäädä lyhyeen tämä ammattikoulun käyminen.” Maukkako sitten laittoi töyhtöpäät ojennukseen, sitä ei kerrota.

Rakennuskompleksi on jykevä ja kaunis, aikansa monumentti. Vanhimman osan pääaula lehterimäisine käytävineen ja jousiampujaveistoksineen kohoaa korkealle luoden aikakauden auktoriteettia ja valvontaa korostaneelle oppimis- ja koulukäsitykselle ominaisen panopticon-muodon. Funktionaalisella rakennuksella on paljon yhteistä oman tehtaan valoon muutamaa vuotta aiemmin rakennetun työpaikkani kanssa, mutta ylpeänä voin todeta auringon valaisevan sisätiloja vapaammin Mallasveden rannalla kuin Vallilan kallioilla.

Talo on epäilemättä ollut uutena hyvin tarkoituksenmukainen, mutta nyt alkuperäiset rakenneratkaisut ovat asettaneet joitakin haasteita mm. elektroniikan ja tietoliikennetekniikan koulutuksen toteuttamisessa. Monia nerokkaita ratkaisuja oli tehty uuden tieto- ja tietoliikennetekniikan ja vanhan rakennustekniikan yhteensovittamisessa.

Isännät olivat talostaan selvästi ylpeitä eikä syyttä. Juhlasalissa he muistivat mainita Kekkosesta ja arvokkaasta vihkiäistilaisuudesta. Minä menin latistamaan ylvään tunnelman kysymällä, soittiko Maukka Perusjätkä koskaan moottorisahaa näyttämöllä.

Talo on talo, ja koulun tekevät enimmäkseen ihmiset. Opiskelijat vaikuttivat samanlaisilta kuin nuoret melkein missä tahansa ammattikoulussa tai lukiossa. Vierasta sukujuurta olevia oli paljon. Odotellessani isäntiä noutamaan peremmälle kaksi selvästikin itäaasialaista sukua olevaa nuorukaista harjoitteli leikillään aulassa jonkin kamppailu-urheilulajin kataa. Ohi kulki poikien opettaja, sellainen varttunut parrakas herrasmies, joka olemukseltaan edustaa puhdasverisintä ammattikoulunopettajan arkkityyppiä. Pojat kumarsivat opettajalle muodollisen rein. Opettaja heilautti hymyillen kättään ja vastasi: ”Samoin ittellenne.”

Aina eivät kulttuurien kohtaamiset suju hyvin. Joidenkin kansallisuuksien osalta kuulemma jopa harvemmin. Suomalainen työkulttuuri aamuseitsemältä alkavine työaikoineen ja tietynlaisine muine täsmällisyysoletuksineen nousee kynnyskysymykseksi monen maahanmuuttajan tai maahanmuuttajakulttuurista tulevan työssäoppimisjaksolla. Työssäoppimisjaksoilla työnantajat ovat alkaneet asettaa oman näkökulmansa mukaisia tiukkojakin vaatimuksia harjoittelemaan tulevien opiskelijoiden suhteen. Tässä pelissä eivät suomalaisen yhteiskunnan käytäntöihin sopeutumattomat menesty, ja väliinputoajia syntyy varhain. Yhtälön toinen puoli, vähentyneet lähiopetusmäärät, ei ainakaan paranna tilannetta. Onkohan kaikilla laajassa mittakaavassa asianosaisilla tahoilla mietitty ihan kaikkea loppuun saakka? Myös juhlapuheiden ulkopuolella.

Nuorten toisen asteen koulutuksen oppilashuollon toimintatavoissa keskeistä on vuorovaikutus kodin ja koulun välillä, jos ongelmia ilmenee. Tämä kuulemma toimii hyvin. Olettaen, että kotona on joku. Olettaen että tämä joku on siinä tilassa, että kykenee keskustelemaan. Ja olettaen että häntä edes hitusen kiinnostaa se, mitä jälkikasvu elämänalullaan tekee. Asia ei kysy rotua tai ihonväriä.

Eilisen filmin pohjalta ei voinut olla tulematta mieleen, että ehkä tämä todellakin on aika pahaa maata. Kauniit seinät kätkenevät asioita, joita ei toivoisi olevan. Yhtenäiskulttuurissa esimerkiksi vanajanhämäläiseen malliin on omat elämistä helpottavat ominaispiirteensä.

Perinteen mukaan matkalukemiseksi ostamani The Economist sattui käsittelemään Ison-Britannian kohdalta samaa monikulttuurisen koulun ongelmaa, josta Vallilassa puhuttiin. Värilliset – varsinkin afrikkalaista ja karibialaista alkuperää olevat – oppilaat ovat brittiläisen koulujärjestelmän alisuoriutujia. Jotkut tarkastelijat langettavat syyn tästä koulujärjestelmälle ja pääosiltaan valkoisen opettajien nuivalle suhtautumiselle, jotkut taas värilliselle väestön omille ”ominaisuuksille”. Lehti ottaa kannan, jonka mukaan syitä ei tule hakea kummastakaan, vaan köyhyydestä ja segregaatiosta. Rikkinäiset perheet ja ghettomaiseksi eristetyn ympäristön ei-niin-rakentavaa kulttuurilliset (lehti käyttää tästä osuvasti nimitystä rap-kulttuuri) piirteet eivät suosi opiskelua. Itse asiassa köyhien värillisten oppilaiden kerrottiin pärjäävän köyhiä valkoisia paremmin. Suomessa ongelmaa on pyritty ratkomaan tasa-arvoisella peruskoululla ja kattavalla sosiaaliturvalla, mutta kuten tiedetään, aukoton sekään ratkaisu ei ole ja tuskin sellaisenaan kelpaisi ratkaisumalliksi briteillekään. Jotain tarttis tehdä.

Kuljin linjaa pitkin kouluun kiviseen


Oma tieni vei linjaa pitkin koulusta kivisestä. Päätin lähteä kotiinpäin päärautatieaseman kautta. Kävelyseuraksi sain Armaksen, joka puolestaan päätti mennä kokouksesta suoraan kotiin. Vuosikymmeniä Kalliossa asuneella oli paljon kerrottavaa niistä ajoista, joista Saisio kirjoitti tai jolloin Fredi kulki kolmatta linjaa takaisin. Pohdimme, kumman – Kallion vai Pispalan – muutos tehtaalaisten kortteereista studiolaisten asunnoiksi on ollut rajumpi. Päädyimme Pispalaan, jonka tyypillinen puutalo- ja mökkiasutus ei oikeastaan edes ehtinyt saada sellaista modernin kivisen kaupungin ilmettä, jonka Kallio oli saanut jo varhain. Kallion muutos työväenkaupunginosasta opiskelijoiden ja taiteellisen väen suosimaksi alueeksi on kuulemma ollut maltillista, ja nykyään aluetta on kanta-asukkaan mielestä mahdoton tyypitellä mihinkään lokeroon.

Sitten jotakin aivan muuta. Edellä on tullut viitattua kotimaisen rockin historiaan. Mainittu Bruunin, Lindforsin, Luodon ja Salon teos päättyy rockin ystävien kannalta toiveikkaisiin tunnelmiin. Kirjoittamishetkellä pinnalle oli noussut heinolalainen Apulanta-niminen yhtye, jonka ”innoittajina eivät olleet Dingot ja Tannat ja Waspit vaan Nirvana ja Seattlen grunge” (Nousunsa päivinä ”koulun pahat pojat” muuten olivat sangen kilttejä: Yhtye oli joskus 90-luvun lopussa ennen suurinta suosiotaan esiintymässä Valkeakoskella, ja osuin iltapäiväkahville kantakahvilaani torin laidalle samaan aikaan kuin he. Juttelimme hetkisen hyvin asiallisesti, ja minulle jäi vaikutelma hyväkäytöksisistä ja kunnollisista muusikkopojista.)

Joskus radiota kuunnellessa tuntuu, että sittemmin Apulantakin on lähtenyt yrittämään sitä, missä Beatles onnistui, ja missä ilmeisesti kaikki sen jälkeen yrittäneet ovat surullisesti menneet metsään. On lähdetty mahtipontisuuden tielle, ja Bruunin ja kumppaneiden odottama suomirockin messias on ylentänyt itsensä ilmeisen kauas alkuperäisestä tyylistään.

Muuten, Maukka Perusjätkäkin on levyttänyt uutta musiikkia. Sitä voi löytää – genreen mitä sopivimmin – lähiömarkettien vaatimattomista tarjouskoreista muutamalla eurolla. Ainakin ”Kallio”-niminen kappale, josta tämän merkinnän otsikko on lainattu, painii komeasti samassa sarjassa Trio Niskalaukauksen ja Viikatteen kanssa. Siinä, missä Niskalaukaus on pateettisen jylhää rock-kalevalaa ja Viikate pimeän maaseudun vähäeleistä kolkkoutta, on Maukka ehtaa city-ahdistusenergiaa. Plussana yleisvaikutelmaa ajatellen on tietysti tekijän ohittamaton maine ja anarkistinen lauluääni.

Linkit toimivat taas


Muutamissa viimeisissä linkeissäni oli niin typerä moka, että ihan hävettää. Muutamat viimeiset merkinnät olen kirjoitellut työkannettavani MS-Wordilla, jossa olen unohtanut automaattisen "korjauksen" muuntamaan ASCII-lainausmerkit hieman tyylitellymmiksi, jolloin niitä ei tulkita HTML:n kannalta oikeana lainausmerkkinä. Kyseessä ei siis ole Bloggerin vika eikä Wordinkaan, vaan käyttäjän itsensä. Pahoitteluni, mutta nyt asian pitäisi olla korjattu.

Ohitus linjalla


Tätä on päässyt Suomen rautateiden henkilöliikenteessä harvemmin kokemaan. S90:n Sm3-runko ohitti juuri IC164:n Parolan ja Hämeenlinnan välillä niin, että molemmat junat ajoivat kelpo nopeutta. IC joutui tietenkin ajamaan ”vasenta väärää”. Sopivasti viimeisillä kilometreillä ohittanut Pendolino ehti varaamaan Hl:n tuloraiteen, joten tässä katsellaan komeaa linnaa kauniissa talvimaisemassa. Kiirekös tässä, valmiissa maailmassa.

maanantaina, maaliskuuta 14, 2005


Paha maa


Illalla kävin puolisoni kanssa paikallisessa Kinossa katsomassa uuden kotimaisen elokuvan “Paha maa”. Vanha elokuvateatteri on remontoitu sitten viime käynnin. Aikaisempi isompi uudistus tapahtui 1980-luvun puolivälissä (mm. uudet penkit), ja nyt on ollut tekniikan vuoro. Hienoa, että elokuvateatteri saatiin säilymään tässä kylässä.

Pidin filmistä. Ei se kansan elämän synkimpien sävyjen kuvaajana tietenkään pääse Kahdeksan surmanluotia -klassikon tasolle, mutta sidos nykyaikaan tekee siitä iskevän. Eppu Normaali –välitekstit olivat oikeastaan hieman mauttomat. Kyllä filmi lunastaa paikkansa tämän sortin kansanperinteen kuvaajana ominkin avuin. (Välitekstit tai vastaavat jäsennyskeinot tuntuvat olevan muotia eturivin uudessa kotimaisessa elokuvassa. Ainakin "Juoksuhaudantiessä" ideaa käytettiin).

Pasilan järjestelyratapihan valo- ja äänimaisemaa oli hyödynnetty minusta hienosti. Poliisin tapaturmainen kuolema saatiin juuri niin sekavan näköiseksi, miltä sen varmaan haluttiinkin näyttävän.

Mikä edellytti tapahtumapaikaksi juuri Helsinkiä? Arvatenkin tekijöille tutut maisemat ja ympäristön tuttuus suuren yleisön silmissä. Itse tarina soveltuisi mihin tahansa maakuntakaupunkiin. Helsinki-keskeisyys joinekin valikoidusti viljeltyine selkeine mutta korostamattomine maamerkkeineen tahtoi varsinkin alussa tuoda mieleen ”Sairaan kauniin maailman” näin elokuvia harvemmin katsovan näkökulmasta.

Aiheen rumuudesta huolimatta väkivallalla ei mässäilty sen enempää kuin television taannoisissa tasokkaissa saksalaisissa poliisisarjoissa oli tapana. Siitä pisteet.

Mahtavatkohan joskus tehdä Arto Salmisen kirjoja elokuviksi? Ne tosin eivät sellaisenaan taida olla kovin antoisia dramatisoitaviksi, ja käsikirjoittajalle tulisi lisätöitä.

Luulen, että yksi tämänkaltaisten ”inhorealististen” elokuvien suosion syy on se, että katsoja saa kokea, miten hyvin hän on omat asiansa hoitanut verrattuna valkokankaan henkilöihin, joissa on tarjolla vain antisankareita. Olisiko viihde viihdettä, jos se ei jollakin tavoin koskettaisi ihmisen hedonistista puolta?

Joka tapauksessa hyvä elokuva.

sunnuntaina, maaliskuuta 13, 2005


Sunnuntain blogistiikka-annos


Blogitutkimus-blogi näyttää siltä, että tästä julkisten pöytälaatikoiden verkostosta ollaan tekemässä akateemista tutkimusta. Olisi hauskaa, jos sekin julkaistaisiin blogimuodossa.

Onko kellään tietoa onko Suomessa miten ahkerasti tehty verkkopäiväkirjoihin eli blogeihin liittyviä opinnäytetöitä erityyppisissä oppilaitoksissa?

Jos Kuukkeli-kisan sivuja ylläpitävä palvelin todellakin on tarkoituksellisesti murrettu, voisi murtohenkilöiden tapaisille ”osaajille” perustaa ihan oman munapääkuukkeli-palkintokategorian.

Jostain syystä Blogger on halunnut nähdä uusissa merkinnöissä kuviin viittaavat polut ”paikallisina” siten, että se lisää omatoimisesti kuvan URL:n alkuun blogin oman URL:n. Edit: Ja näyttää olevan sama ongelma kaikkien linkkien URL:ien suhteen.

Pitkäjänteisyys ei ole muotia


Historia voi olla jännittävää. Jännittävää sen pitääkin olla, jos halutaan, että suuri yleisö kiinnostuu siitä ainakin, kun tarkasteltavana ovat kaukaiset ajat. Brittiläinen G. Menzies – ymmärtääkseni eläkkeellä oleva sotilasmerenkulkija, nyttemmin aktiivinen historian harrastaja – on ahkeroinut osoittaakseen, että Euroopan maailmanvalloitus löytöretkineen on ollut lähinnä sattuman ansiota. Tämä sattuma on, hieman karrikoiden, se että meikäläisen ajanlaskun vuonna 1421 ukkosmyrsky tuhosi Kiinan keisarin hovin, ja ekspansiivinen valtakunta alkoi kääntyä sisäänpäin.

Linkki Menziesin 1421-sivuille.

Menziesin pääargumentti on sen osoittaminen, miten voimakas ja monella alueella edistyksellinen Kiinan valtakunta oli siihen aikaan, kun Euroopassa elettiin ns. keskiaikaa. Hän (ainakin omasta mielestään) kumoaa perinteistä ja pintapuolista suuren muurin varjoon jäävää Kiinan historian etnosentrista teoriaa, jonka mukaan Kiina on pysynyt ydinalueensa sisäpuolella ja tehokkaasti eristäytynyt naapureistaan.

Menziesin idea Kiinan ekspansiivisuuden suhteen ei ole mitään erityistä uutta. Kiinan menneisyyttä pohtiessa on hyvä palauttaa mieleen sikäläinen syklinen aikakäsitys. Valtakunnan ydinalueen vuoroin tapahtuva supistuminen, vuoroin laajeneminen, nähtiin ikään kuin välttämättömyytenä. Vanha dynastia vaipui rappion, jonka aikana ydinalue supistui, kunnes uusi dynastia taas nousisi ja laajentaisi aluetta (Kiinan ydinalueen syklinen idea lienee maailmanhistoriassa yhtä tärkeä ideologinen aggregaatti kuin Yhdysvaltain historiasta nouseva rajaseudun ”frontier”-käsite, jonka yhdysvaltalaista poliittista ajattelua pintaa syvemmältä tuntevat nostavat mielellään esiin arvioitaessa USA:n tekemisiä maailmanpolitiikassa tänäkin päivänä – nykyinen Kiina saanee kiittää ikivanhaa ajattelutapaa suurvalta-asemastaan paljon enemmän kuin maolaisuutta tai muita tuontitavaraa olevia uusia ideologioita). Lisäksi on huomattava, että vanhan kiinalaisen maailmankatsomuksen mukaan ydinalueen eli han-kiinalaisten ja ”barbaarien” väliin sijoittui laaja kiinalaisvaikutteinen alue, joka kattoi mm. nykyisen Japanin, Koreoiden ja Vietnamin alueet. Jos kiinalaisuus jaksoittain supistuvine, jaksoittain laajenevine ydinalueineen ja vaikutuksineen ei ole ollut ekspansiivista niin mikä sitten? Kun ajatellaan tämän maantieteellisesti suunnattoman manneralueen pitkän aikavälin toistuvaa kiinalaisvaikutteiden liikehdintää, eivät kiinalaisvaikutteiset löydöt muiltakaan mantereilta enää vaikuta kovin erikoisilta. Pikemminkin luonnollisilta.

Entä miten Eurooppa kuuluu tähän kuvioon? Euroopan valtiot ja Kiina eivät olleet missään vaiheessa 1400-luvulla suoria kilpailijoita. Menziesin teoksen pohjalta joissakin yhteyksissä esitetyt jossittelut kiinalaisten sotilaallisesta ylivoimasta eurooppalaisia vastaan mahdollisessa kriisitilanteessa ovat varmasti tosia – sen kertoo alueiden volyymikin: Ming-dynastian kukoistuskautta elävä Kiina vastaan satavuotisen sodan ja paavien ”baabelinvankeuden” hajottamat Euroopan maat – mutta ne ovat tarpeettomia. Eurooppa ja Kiina eivät olleet niin tiiviisti kosketuksissa ja kilpailutilanteessa keskenään, että Kiinan kiertokulun yhden rappiokauden alkaminen olisi ollut nimenomainen kimmoke Euroopan nousulle. Ei Kiina pidätellyt Eurooppaa.

Eihän se jännittävää ole, mutta ennen Kiinan ”kielletyn kaupungin” paloa, olisin taipuvainen tarkastelemaan Euroopan nousun syitä edelleen Braudelin ja kumppaneiden tapaan Välimeren alueen maantieteellisten ja ilmastollisten tekijöiden asettamien rajoitusten ja alueen yhteiskuntakulttuuria kohdanneen hajaannuksen kautta.

Kiinalaisille itselleen ”la longue durée” –ilmiöt ovat kuuluneet historiakäsitykseen kauan ennen kuin ne ”keksittiin” eurooppalaisessa historiankirjoituksessa. Kiinan historialle itselleenkin oikeutta tehnee parhaiten fokuksen keskittäminen yksittäisen tapahtumien sijasta rakenteisiin ja hitaasti muuttuviin kehityskulkuihin, kun halutaan tehdä suurvalta-aseman problematiikkaa koskevia johtopäätöksiä.

Olisi sääli, jos historiantutkimuksen asema muuttuisi takaisin tapahtumahistoriapainotteiseksi. Itse asiassa silloin otettaisiin askel taaksepäin tarinankerronnan suuntaan.

lauantaina, maaliskuuta 12, 2005


Puulaakiampumahiihtoa


Aamulla tuli puhdistettua suksenpohjat kunnolla kuumailmapuhaltimen kanssa. Se vie hieman aikaa, mutta tekee siistiä jälkeä ja säästää voiteenpoistoainetta, joka ei taida kuulua kaikkein terveellisimpiin kemikaaleihin.

Aamupäivällä harjoitettiin ampumahiihtoa naapurikylässä pidetyssä puulaakityyppisessä pikku kisassa, johon osallistui joukkueita seutukunnan yrityksistä ja yhdistyksistä. Hiihtomatka oli sangen lyhyt, ja alue katsojaystävällinen, joten tuota voisi kutsua sprinttikisaksi (mitä ideaa muuten hieman vieroksun hiihtolajien kohdalla). Kolmimiehinen joukkueemme saavutti jaetun kolmannen sijan. Oma hiihtoni onnistui mukavasti, mutta kun tuli aika ottaa ilmakivääri käteen, alkoivat ongelmat. Ampumista tosiaan pitäisi harjoitella, jos mielisi johonkin osua.


Joukkue

Make (armoitettu ampuja ase kädessä), Teijo ja allekirjoittanut

Kuten puulaakikisoissa yleensä, palkinnot olivat kunnon käyttötavaraa, ja niitä riitti kaikille osallistuneille. Pöytää tyhjennettiin sijoittumisjärjestyksessä. Jostakin syystä väestä oli kovin hauskaa, kun valitsin paikallista tuotantoa edustavan asiallisen harja-rikkalapiosetin kotiin viemiseksi. Tuollaiselle on meillä käyttöä, kun vanhasta on kahva jäämässä käteen.

Tuollaisia hiihtokisojen pitäisi olla, eikä uusintaa ryppyotsaisen urheilun tai koulun pakkokisojen perinteitä.

Iltapäivällä kävin puolisoni kanssa vielä kuntoradalla saunalenkillä. Aurinko lämmitti paikoin, mutta tuuli oli maaliskuiseksi varsin pureva. Viimeksi maaliskuun alussa kerrotaan täällä etelässä olleen yhtä kylmää vuonna 1987, mikä talvi muutenkin muistetaan ankarista pakkasistaan. Toisaalta ei sovi valittaa. Lumipeite on niin heikko, että jos päivälämpötilat olisivat useita päivä peräkkäin vuodenajan normaaleissa lukemissa, hiihtokausi olisi äkkiä ohi.

Senssipalveluko?


Extreme tracking kertoo, että tästä blogista on varhain tänään haettu, jollei kissojen ja koirien niin ainakin Googlen kanssa, sinkku miehiä lohjalta. Kieltämättä nokkelaa etsiä heitä tästä blogista. Kerrotaanpa terveiset eteenpäin ;-)

perjantaina, maaliskuuta 11, 2005


Maaliskuun värit


Aamut tarjoavat vielä värien kerrostuman itäisellä taivaalla. Mutta ei enää töihinlähdön aikaan. Päivisin maaliskuussa on kolmenlaista värimaisemaa. Tämänpäiväinen edusti kirkasta. Lisäksi on eilisen kaltainen kirjava puolipilvinen ja kolmantena, usein harvinaisimpana niistä, siniharmaa pilvinen. Nämä kaikki oli yhdistänyt Kevät-nimiseen öljyvärimaalaukseensa kotimainen taiteilija, jonka nimi ei millään palautunut mieleen. En muista muitakaan teoksia, mutta muistan että tytöllä oli punaiset hiukset, harmaa hame ja samansävyinen pusero.

”Rossi. Toivo Rossi”, hän muisti heti. Taidan seurata esimerkkiään ja sammuttaa minäkin tietokoneeni.

keskiviikkona, maaliskuuta 09, 2005


Hirvenhiihtoa?


Työmaalla vietettiin henkilökunnan liikuntailtapäivää. Se jos mikä on TYKY-toimintaa parhaimmillaan, ja vaikka yhdellä iltapäivällä ei käytännön vaikutusta ole, on työnantajan järjestämä mahdollisuus hyvä jo pelkkänä esimerkkinä. Toiminta sijoittui paikalliseen hiihtokeskukseen. Moni lasketteli, jokunen hiihti maastossa. Taisipa joukossa olla muutama sulan maan kauteen jo valmistautuva kävelysauvoineenkin.

Solidaarisuusmielessä puin ylle työmaan tunnuksin koristetun verkkarin. Se oli tyhmää. Ensinnäkään verryttelypuku ei ole kovin mukava hiihtoasu ja toisekseen oman heimon tunnuksia ei juuri muidenkaan vaatteissa näkynyt. Hiihtelin saman kahden peninkulman lenkin kuin viikko sitten. Silloin latu oli parempi. Nyt pito kului pois nopeasti, osaksi ladulla olleiden roskien vuoksi.

Taipaleella tuli mieleen Vihreä lanka -lehden Pienissä ilmiöissä julkaistu Jussi Karmalan mielipide hiihdosta. Hän oli lähtenyt pitkästä aikaa suksille, mutta hiihtoon liittyvä ideologia oli häirinnyt. Siihen kun liittyi kuulemma Suojeluskuntajärjestöä ja Keskustapuoluetta. Mielipiteiden ja mielikuvien muodostaminen omien preferenssien pohjalta on mitä inhimillisintä ja aivan OK. Eikä voida osoittaa historiallisessa perspektiivissä täysin vääriksi vaikkapa hiihtoharrastuksen ja suojeluskuntien välistä yhteyttä. Ei tässä siis mitään erikoista.

Mutta mistä löytyi Karmalalle oma hiihtoidentiteetti? Muinaissuomalaisesta hirvenhiihdosta. Niin. Aikakaudelta, jonka arkiarvojen rinnalla kovemmatkin viime vuosisadan nationalistiset arvot olivat edes pintapuolisesti pehmeitä ja humaaneja (esimerkiksi rautakautisten hautaustapojen tutkiminen antaa tästä osviittaa). Aikakaudelta, jonka sodankäyntitapoihin verrattuna suojeluskuntien historian sikamaisemmatkin tempaukset olivat lähes inhimillisiä. Aikakaudelta, jolloin ihmiset olivat toisilleen samanarvoisia siinä mielessä, että oikeastaan kellään ei ollut tosi paikan tullen toisen silmissä ihmisarvoa edes arkielämässään. Eikä aina ihan vain huvinkaan vuoksi.

Edellisen kaltainen historian arvostelu nykypäivän näkökulmasta samoin kuin eri aikakausien välille arvostuksia asettava vertailu on vakavasti katsoen vain tunteenomaista hömppää. Mutta se on käyttökelpoinen pehmuste, jos täysin kritiikittömästi lähdetään rakentamaan arvoja menneisyydestä käsin.

Loppuiltapäivä kului rautatieasemalla vuosijuhlan roudarina.

Illalla ei huvittanut lähteä dojolle. Sen sijaan käytiin hampurilaisella. Hyvä ratkaisu.

Saunan jälkeen väsyttää.

tiistaina, maaliskuuta 08, 2005


Sanahelinää


Olen miettinyt, mistä Karri Kokon Uusia lauseita -blogissa on kysymys. Ehkä sitä voisi ajatella humoristisena, jonkinlaisena Suomen Kuvalehden Jyviä ja akanoita -idean kopiona. Tai sitä voisi ajatella kierrätysmateriaalista rakennettuna sanataideteoksena. Joka tapauksessa blogi jossakin määrin hämmentää.

Ei Uusia lauseita hauska ole. Eikä kai oikein taidettakaan. Se on kielen irrationaalisuuden esittelyä. Asiayhteydestään irrotettu lause on hämmentävä, varsinkin kun se esitetään ainakin näennäisesti vailla mitään intentiota (asiayhteydestään irrotettuja lauseita käytetään tietysti paljon vallankäytön välikappaleina, ts. kun pyritään perustelemaan tai kumoamaan mielipiteitä, mutta silloin mukana on tarkoitus).

Kielessä on se piirre, että niin sisällöllisesti kuin muodollisestikin oikein rakennettu lause jää irrationaaliseksi ilman muita lauseita. Kouluopit kehottavat ilmaisemaan tiiviisti ja rakentamaan loogisia lauseita. Kokko on lähes joka merkinnässään osoittamassa, että tavoite on saavuttamaton. Kieli on verkosto, jossa tuskin yksikään lause ei ole empiirisessä todellisuudessa (eli lauseiden tekijöiden ja tulkitsijoiden maailmassa) rationaalinen tai looginen yksinään, vaikka se olisi kielen logiikan puhtaimpien oppisääntöjen mukaan rakennettu.

Filosofi C. S. Peircen kysymys siitä, onko olemassa kognitiota, jota edellinen kognitio ei määrää, on mielenkiintoinen myös kielen näkökulmasta. Peircen terminologiassa kognitio, joka ei perustu – tai ei näytä perustuvan - edelliseen kognitioon on intuitiivinen. Intuition mahdollisuuden suhteen Peircen kanta on kielteinen.

Kun lukijalle esitetään lause, jota edellinen lause ei määrää, hän joutuu sille päättelykykynsä harmaalle alueelle, jota siis voitaisiin nimittää intuitioksi. Vaikka hän tekisikin päätelmänsä lauseen merkityksestä päättelysääntöjen mukaisesti eikä niin sanotusti intuitiivisesti, voi päätelmän tulos jäädä hämmennystä herättäväksi. Varsinkin jos oletetaan, että [yksittäiselle lauseelle] jonkin loogisen edeltäjän on oltava olemassa, syntyy mielenkiintoisia tuloksia, kun ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmä joutuu tavalla tai toisella rakentamaan tuon edeltäjän. Tätä käytetään menestyksellisesti lentävissä lauseissa ja muissa ”viisauksissa”, mainoksissa ja tiedostavan nykysukupolven suosimissa ”one-linereissä”. Se on kielihuumetta, jolla voi synnyttää erilaisia olotiloja.

Millainen olisi kieli, sellainen characteristica universalis, jossa irrallinenkin lause olisi itsessään täydellinen? En nyt tarkoita matemaattisen notaation kaltaista merkintätapaa, koska sen mukainen lauseke edellyttää, jos ei muuta, niin ainakin lausekkeen itsensä ulkopuolella vaikuttavien aksioomien tiedostamista. Haussa tällä kertaa siis täydellinen paketti.

Paikallishistoriaa


Kotikylän historiankirjoitustyöryhmä kokoontui illalla pitkästä aikaa. Kirjoittaja, neuvoksen arvonimeä kantava Helsingin herra (minimibudjettisten paikallihistorioiden tekijöiksi ei tuon tason ihmisiä muutoin saa, mutta hän sattui olemaan erään työryhmän jäsenen vanha tuttava, juuri virastaan eläköitynyt eikä vielä ehtinyt vastaanottamaan uutta tutkimustyötä), on kerännyt puolitoistatuhatta sivua materiaalia itsenäistymisen ja sisällissodan ajoista. Siinä sivussa, ei tosin niihin vaan muutamaa vuosikymmentä vanhempiin aikoihin liittyen, on tullut esille sellainenkin seikka, että Kylmäkoski-niminen kunta lienee laittomasti perustettu. Älkää kertoko kenellekään.

Vanhoja aikoja muutenkin. Posti toi kirjeen, jossa kutsuttiin juhlallisesti ja pitkin lausein yhteisten vesialueiden vesipiirirajankäyntiin. Höh, mitä vikaa vuonna 1912 vahvistetuissa rajoissa muka on?

Aihe liittyy siihen historiallisesti mielenkiintoiseen asiakokonaisuuteen, että eri maanjakojen jäljiltä on eri puolilla vanhoja pitäjiä (eli hajallaan useiden nykykuntien alueilla) yhteisessä omistuksessa olevia alueita.

Hölmöjä ajatuksia


Jos lauseeksi muokattu kieli yhdistettynä ihmisen ajatteluun voi hämmentää, voi ajattelu yksinäänkin. Kun vähän ennen kokousta ehdin käväistä iltalenkillä ja nostelin suksia auton katolla, ajoi viereen auto, josta nousi tervehtien hiihtämään lähdössä oleva mies, kylän vanhoja poliisimiehiä. Hän kysyi, missä kunnossa latu on. Valittelin roskien määrää ja huonoa luistoa. Hän päätti lähteä metsäladun sijasta aurinkoa nauttimaan järven jäälle. Sinne kulkee joltinenkin latu.

Kokouksen jälkeen asia palautui mieleeni samoin kuin ajatus siitä, että pakkaskausi ei ole ollut pitkä. Ajoin vielä pururadan parkkipaikalle. Ei ollut järvelle lähteneen auto enää siellä. Tyytyväisenä kotiin. Jos auto olisi paikallaan ollut, ei ainakaan nukuttaisi.

Naiselleni naistenpäivänä


Elämäni suurin onni on se, että saamme parhaamme mukaan olla toinen toisellemme kuin ihminen ihmiselle.

maanantaina, maaliskuuta 07, 2005


Walekuollut koetetaan saada wirkoamaan siten, että raikasta ilmaa koetetaan saada keuhkoihin rintakehää laajentamalla ja pilaantunutta ilmaa pois keuhkoista rintakehää kokoonpuristamalla


Ylihuomenna tulee kuluneeksi päivälleen 120 vuotta siitä, kun Suomen Punainen Risti järjesti ensimmäisen ensiapukoulutuksensa. Paikka oli Helsinki ja kohderyhmänä olivat - ketkäpä muutkaan - kuin Valtion Rautateiden (ja jossakin määrin poliisin) ”vähintään luku ja kirjoitustaitoiset työntekijät”. Tämä kertoo paitsi uuden massaliikennemuodon ymmärretyistä riskeistä, myös siitä, että vastaanottavaisin väki uudelle ajatukselle, terveydenhuoltoalan ulkopuolella toimiville tarkoitetuista ensiapukursseista, löytyi nopeimmin juuri katsantokannaltaan suuriruhtinaskunnan edistyksellisimpiin kuuluvissa piireissä, joiden työnkuvaan kuului muutoinkin paljon totutusta poikkeavaa (samalla vuosikymmenellä ja myöhemminkin varsinkin maalaispitäjissä hämmästeltiin ja paheksuttiin rautatieläisten vuorotyön vaatimaa vuorokausirytmiä, joka poikkesi vuosituhantisesta luonnonmukaisesta perinteestä).

Ei-maksettu mainos. Keskiviikkona 9.3.2005 SPR:n ensiapuryhmät yhteistyössä VR Osakeyhtiön kanssa toteuttavat historiaan ja ennen kaikkea nykypäivän toimintaan perehdyttäviä tilaisuuksia Suomen merkittävimmillä ;-) rautatieasemilla seuraavasti:
Helsinki kello 7-19
Riihimäki kello 9-18
Kuopio kello 11-14.30
Tampere kello 11-18
Toijala kello 15-17.30
Joensuu kello 17-19
Kouvola kello 11.30-14.30
Turku kello 9-17.

Että ei kun sinne kahden hyvän asian, konkreettisen lähimmäisenrakkauden ja junien, pariin tutustumaan, mistä on kyse.

Ovat tuottaneet pääkallonpaikalla komean PowerPoint-esityksenkin tilaisuutta varten. Oikeastaan on tunnustettava olleeni vähän pettynyt, kun sain levyn käsiini ja äsken laitoin sen tietokoneeseen. Olin käsittänyt kyseessä olleen juhlavideon. Mutta PowerPointia itse hyvin vähän käyttävänä ja – ikävä sanoa – yleensä melko tylsän näköisiä esityksiä nähneenä tässä oli paneuduttu graafiseen asuun oikein kunnolla. Eipä tuo asiallisille web-sivuille häviä yhtään.

Maanantai-illan viettoa: suksilta syömään ja sohvalle


Iltalenkillä minulla oli vaikeuksia pysyä korkeanpaikan leiriltä palanneen perässä. Roskia keränneet suksenpohjat eivät kelpaa selitykseksi. Ne tosin tuli lenkin jälkeen vihdoin puhdistettua.

Maastohiihto ei kuulemma ole erityisesti seutukunnan teiniväestön suosiossa: yhtä ”pakollista” yösuunnistuksena toteutettua iltanuotiolenkkiä lukuun ottamatta kukaan rippikoululaisista ei ollut latuverkostoja hyödyntänyt. En kyllä muista, että täälläpäin olisi enää 1980-luvullakaan, ainakaan jälkipuoliskolla, hiihtäminen ollut nuorten keskuudessa erityisen suosittua. Pakollisia suksitempauksia oli koulun puolesta jonkin verran, mutta eipä pakottaminen ole yleensä asioiden suosiota lisännyt. 70-luvulla innostus oli menneiden aikojen perua laajempaa.

Nyt kelpaa löhöillä olohuoneen sohvalla. Tämä onkin ensimmäinen blogikirjoitus sohvaperunana. Tosin onneton ergonomia, kytkimelle kahden huoneen läpi kulkeva ethernet-kaapeli ja siihen risteävä virtakaapeli eivät tuottaneet esteettisiä elämyksiä kuin Vilmalle ja sillekin vain hetkeksi, kun kaapelit eivät innostuneet luikertelemaan kissaa karkuun. Sohvaperunaksi sekin päätti ryhtyä.

sunnuntaina, maaliskuuta 06, 2005


Huomenna taas työmaalle


Loma on ohi ja huomenna taas töihin. Tuntuu kuin edellisestä töissäkäyntikerrasta olisi enemmän kuin reilu viikko (itse asiassa siitä on vähemmän, kun keskiviikkona siellä tuli aikaa vietettyä). Huomisen jälkeen luultavasti huomaa, että tunne on perusteeton. Rutiini ei katoa mihinkään viikossa, ja hommat jatkuvat tasan siitä, mihin ennen lomaa jäätiin.

Kohtuullisessa määrin loman nimen edellyttämällä tavalla tuli lomailtua. Hiihtokilometrejä kertyi aika tarkalleen 150. Näin jälkeenpäin ajatellen olisi voinut käydä muuallakin katsastamassa latuja kuin kotikylän tutulla ympyrällä, keskiviikkona Korkeakankaalla ja edellisviikonloppuna Salpausselällä. Tänään ladulla tervehti mies, joka näytti tutulta, mutta en saanut päähäni, kuka hän oli (näin minulle käy ikävä kyllä toisinaan). Mies kertoi käyneensä jokaisena hiihtolomapäivänä eri lähikuntien laduilla.

Saa nähdä, joko huomenna on siirrytty siihen aikaan vuotta, että töihin lähtiessä on valoisaa.

Pikapuoliin taidetaan saada talon rouva kotiin. Mikäs sen mukavampaa.

lauantaina, maaliskuuta 05, 2005


Vain lyhyt merkintä


Iltapäivällä käytiin Eskon, Ilkan ja Jukan kanssa päivällisellä. Miehet olivat käyneet taas vaihteeksi Tampereella ja löytäneet mm. liikenneohjesäännön vuodelta 1897. Sieltä löytyi vastauksia visaisempiinkin kysymyksiin, kuten monellako kopeekalla voi kuljettaa matelijoita mitenkin pitkän matkan rautateitse. Eivät ohjesäännöt enää noin hyviä ole. Tuskin nykyään Osakeyhtiön virkailija osaisi vastata moiseen kysymykseen.

Kävimme vielä päivänvalossa harjoittamassa hieman rautatiearkeologiaa ja pelastamassa tavaraa vandaaleilta.

Vatsa on vieläkin niin täysi, että nukkuminen ei innosta. Minulla on jostain syystä tapana nukkua yksin ollessani työhuoneeni sängyssä. Sitä ei juuri muutoin tule käytettyä. Vilma, joka mielellään nukkuu ihmisten lähellä, on hieman kummeksunut nukkumajärjestelyjen muutosta. Nyt sekin on jo arvannut käpertyä tuohon tilapäissänkyyn.

perjantaina, maaliskuuta 04, 2005


Ajannäyttäjät kertovat loman olevan lopuillaan


Päivällä käväisin veturitallilla. Lämmitin lounaaksi einespizzan (melko säälittävää) ja lueskelin vanhasta Pienoismalli-lehdestä japanilaisista toisen maailmansodan aikaisista isoista risteilijöistä ja niiden täällä kaukaisessa Pohjolassa rakennetuista pienoismalleista.

Ilkka ja Jukka poikkesivat, ja kartoitettiin Sisu-rata-autoja koskeva kirjastomateriaali. Ei sitä paljon ollut. Miehistöhuoneen Junghans sai vieteriinsä uutta voimaa. Lähivuosina 120-vuotispäiväänsä viettävä vanhus käy luotettavasti noin kaksi viikkoa yhdellä vedolla. Uudempi tekniikka ei aina pelaa yhtä varmasti. Virustorjuntaohjelman päivitystiedostot eivät halunnut siirtyä puhelinlankaa pitkin.

Julkisen tilan kelloilla ja muilla julkisilla ajanosoittimilla (tehtaiden pillit, koulujen soittokellot jne.) on ollut aikanaan suuri merkitys. Mitenhän monta miestä tuokin Junghans on aikanaan kehottanut lähtemään työn touhuun? Toki veturimiehet ja varsinkin kuljettajat olivat arvokkaita herroja, ja heillä saattoi hyvinkin olla statussymbolina oma kello. Henkilökohtaisen ajannäyttäjän subjektiivisesta merkityksestä yksilön oman aseman määrittämisessä yhteisössään antaa mielestäni osuvan esimerkin vanhan polven ay-mies Taisto Harra Tampereen 1950-luvun rakennustyömaille sijoittuvassa Maakiila-romaanissaan, joka ainakin Päätalon ystäville tarjoaa näkökulmaa myös "toiselta puolelta".

Matkapuhelin saattoi niukin naukin ehtiä olemaan vastaavan kaltainen yksilöllisyyttä korostava omistajuussymboli 1990-luvun kulttuurihistoriassa - se tosin oli vuoden 1998 aikana kasvanut yleisimmäksi puhelinliittymätyypiksi - mutta sen merkityksen vei kannettava tietokone ja sittemmin langaton Internet-yhteys.

Viime lauantaiksi tekemäni pitovoitelu on palvellut tähän päivään saakka. Vasta nyt piti lisätä hieman uutta. Kuumana levitetyn pohjavoiteen merkitys kelivoiteen kulutuskestävyyden kannalta on melkoinen. Roskia alkaa olla maaliskuiseen tapaan ladulla, joten isompi puhdistus on edessä.

Yksityisautoilua


Illansuussa kävin moottoritien varressa tankkaamassa auton. Jäin samalla huoltoasemalle juomaan myöhäisen iltapäiväkahvin eli itse asiassa -colan. Selailin vaihtoautojen myynti-ilmoituksiin keskittyvää ilmaislehteä. Kevään edetessä voi joskus aistia pieniä oireita autokuumeesta tai ainakin halua ajella autolla. Ei mitään vakavaa tosin. Ei henkilöauto mikään kestävän kehityksen liikkumismuoto ole, eikä sen puolesta ole järkevää intoilla liikaa. Meille auto on puolisoni työn kannalta välttämätön. Seurakunnallisia toimituksia järjestetään paikoissa ja aikoihin, joissa julkinen liikenne ei voi palvella täällä maakunnassa. Aiemmin myös oma työnkuvani edellytti jossakin määrin henkilöautoilua; enää ei juurikaan.

Yksityisautoilua jyrkimmin vastustavat ovat omineet ilmeisesti pohjoisamerikkalaiselta vihreältä vaihtoehtoväeltä ykkösinhokikseen ns. SUV-autot eli täkäläisittäin katumaasturit. Suomen yksityisautoilun pää-äänenkannattaja Tekniikan Maailma kirjoitti viime viikolla uusimmassa numerossaan puolustuspuheenvuoron tälle meilläkin nopeasti suosiotaan kasvattavalle autotyypille.

Oltiin asiasta kokonaisuutena mitä mieltä hyvänsä, on teknilliset realiteetit silti hyvä muistaa. Automarkkinoiden kannalta Yhdysvalloissa kyse on koko lailla erilaisista autoista kuin meillä. Suomen suosituin maastoautoksi luokiteltava ajoneuvo on vähän tavallista perhefarmaria jykevämpi Honda CR-V, ja sen kovat kilpakumppanit Toyota RAV4 ja Nissan X-Trail, jotka kaikki painivat aivan eri kokoluokassa amerikkalaisten kanssa. Atlantin takaisista SUVeista meidänkin markkinoillemme tuotetaan mm. Chevroletin ja Jeepin nimien alla myytäviä tuotteita, jotka jo moottoriensa iskutilavuuden puolesta - myös sen aiheuttamilta kielteisiltä ominaisuuksiltaan - toteuttavat amerikkalaista "there's no substitute for cubic inches" -ajattelutapaa. Näkyipä selailemassani autolehdessä olevan Lohjan seudulla myynnissä GM:n Hummeriakin - niitäkin joku isoista pitävä on näemmä innostunut tuomaan maahan.

Vaikka minulla ei ole vuosikausiin ollut iloa ajaa nelivetoisella, pidän jonkin sortin maasturin tapaista autoa Suomen oloissa taajamien ulkopuolella liikuttaessa varsin optimaalisena autona. Edistyksellisellä tekniikalla ja tavallisen kansan perheautot lyövällä mukavuudella brassailevat katumaasturit eivät tätä optimia täytä, eivät sen paremmin amerikkalaiset nelivetolaivat, eivätkä ne muutamat perinteiset työkonemaasturit, joita markkinoilla vielä on.

Peruskonstruktio voisi olla jokin lyhyt työkonemaasturin alusta. Mitä pidempi alusta, sen raskaampi ja kömpelömpi auto ja sen huonompi polttoainetaloudellisuus. Harva kuitenkaan välttämättä tarvitsee pakettiauton kokoluokan sisätiloja. Erillisjousitus molemmissa päissä tai ainakin toisessa olisi eetwartti-gutaa, mutta todennäköisesti nostaisi rakenteen hintaa. Miksei akselisto voisi olla vanhaan, ja edelleenkin "Lantikan", tapaan jäykkä?

Moottorin ei tarvitsisi olla suuri eikä korkeaviritteinen, koska Suomen oloissa auton massaa ei ole tarpeen liikutella nopeasti: huippunopeuden ei ole missään tilanteissa tarpeen nousta ainakaan paljon yli 120 km/h:n. Sen sijaan suuri vääntömomentti jo alhaisilla kierroksilla tekisi ajettavuudesta miellyttävää myös taajamaolosuhteissa. Dieselmoottori palvelisi tarkoitusta bensiinimoottoria paremmin. Kuten monista keskiluokan perheautoista tiedetään, ovat nykyiset pakokaasuahdetut dieselmoottorit sangen polttoainetaloudellisia ja silti suorituskykyisiä. Tosin ahtaminen näyttää nostavan huippuvääntöön vaadittavaa kierroslukua, joten kyseessä on kaksipiippuinen asia.

Jakovaihteiston toteuttamisessa ei ihmeellisyyksiä tarvittaisi. Vetovoima voisi jakautua kiinteästi tasan akseleiden kesken, kuten oli vanhassa kunnon Nivassa. Oikeiden maasturien tyyliin alennusvaihteisto ja keskitasauspyörästön lukko olisivat hauskoja, mutta harva kai sellaisia tosielämässä tarvitsisi. Lisävarustelistalle?

Vaikka optimiautosta olisi terästä ja voimansiirtokomponentteja vähän enemmän kuin tavallisessa farmarissa, saataisiin hintaa pidettyä kurissa paitsi jättämällä kiskomatta moottorista kaikkea suorituskykyä irti myös jättämällä ajonvakautusjärjestelmät ja muu ylimääräinen hienous valinnaiseksi lisävarusteeksi. Nelivetoinen tottelee kuljettajaa ongelmakeleillä muutoinkin kaksivetoista paremmin, ja kun suorituskyky olisi mitoitettu hitaasti kiiruhtavalle, ääritilanteita tulisi eteen harvemmin. Ja ksenonvalot, autohifin, wunderbaumit ja karvanopat hankkikoon kukin itse; ei vakiovarusteluettelon tarvitse olla kolmen sivun mittainen.

Tietenkään tuon tyyppinen konstruktio ei kaupallisesti menestyisi, koska se olisi täydellinen sekasikiö totuttujen skeemojen joukossa. Kiinteä neliveto ilman alennusvaihteistoa ja tasauspyörästön lukkoa taitaa jo ideanakin olla naurettava, samoin vuosikymmenten takaiset ajat mieleen tuova suorituskyky. Toisaalta minuakin hymyilyttävät ne nelivetoiset, joiden huippunopeuden luvataan olevan jossakin kolmannella sadalla tuntikilometrillä tai ne maastokelpoisiksi kutsutut ajoneuvot, joiden omapaino saa yksityisteiden sillat huutamaan apua. Mutta ainahan sitä saa kuvitella optimaalisen yksityisauton.

keskiviikkona, maaliskuuta 02, 2005


Lomalla ja kustannuspaikalla


Tämä päivä oli periaatteessa työpäivä keskellä lomaviikkoa. Tosin ainoa työtehtävä oli muutaman paperin esitteleminen ja allekirjoituttaminen oppilaitoksen poliittisella johdolla (kunnallisten oppilaitosten kyseessä ollen poliittinen johto tarkoittaa yleensä lautakuntaa; sen sijaan kuntayhtymissä korkeimmat toimielimet ovat samat kuin peruskunnissa: valtuusto ja hallitus). Toki työmaalla kannattaa käydä, koska siitä saa rahaa. Teija, Helmin valtakunnan perijätär, ojensi tilinauhan.

Ajelin kaupunkiin jo aamulla, mutta koska olen virallisesti lomalla, eikä työmaalla ollut mitään erityistä, päätin mennä metsään hiihtämään kaksi peninkulmaa (juuri tuli tekstiviesti, jossa puolisoni kertoi sivakoineensa Ylläksellä pidemmän lenkin). Täällä kotinurkilla Korkeakankaan ulkoilualueella hiihtäjiä palvelee useita kertoja suomenmestaruuskisoissakin käytetty latuverkosto vanajanhämäläisittäin vaikuttavine korkeuseroineen. Eivät nuo kovin paljon Salpausselän nousuille ja laskuille häviä. Alueelle rakennettiin jo 1960-luvun lopulla laskettelurinne. Silloin "slalom" oli vahvasti eliittiharrastus, ja oman laskettelurinteen rakentaminen oli yksi toteutuma siinä kasvuhybriksen aikakaudessa, jota paikkakunta eli noina aikoina (paikallishistorian lueskelu innosti kirjoittamaan asiasta joulukuussa). Tällaisena talvipäivänä Korkeakankaan voi sanoa olevan oikea keidas. Hassua, että paikan palveluita ei tule käytettyä tämän enempää.

Puhelin soi kesken taipaleen. Matti työmaalta kertasi vielä iltapäivän protokollan. Kuultuaan, missä parasta aikaa olin, hän ryhtyi muistelemaan alueella 1950-luvulla kulkeneita kansanhiihtolatuja. Silloisten latujen ja hiihtovälineiden kanssa kuulemma sai olla tarkkana, jos halusi lasketella isoimmissa alamäissä sukset ehjänä. En ihmettele. Latukarttaan oli nytkin merkitty pari kansanhiihtolatua, mutta niitä ei oltu ajettu latukelkalla. Ilmeisesti lumitilanne sallii vain leveiden kilpalatu-urien ylläpidon. 1990-luvun hiihtovälineillä ei ole valmislatujen ulkopuolelle menemistä. Toinen puhelu tuli Ilkalta. Nytkin puhuttiin 1950-luvusta, mutta ratakuorma-autojen ja erityisesti niiden käyttöohjeiden ja huoltokirjojen kannalta. Kolmannen soitti Pentti eilisen tiimoilta, mutta sitten akun varaus raukesikin pakkassäähän.

Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi sellainenkin asia, että tämän torpan asujaimistosta kukaan ei ole kokeillut laskettelua. Levin keikallekin lähtiessään puolisoni totesi edelleen pitäytyvänsä perinteisen tai vapaan hiihtotavan välineissä. Jostakin syystä laskettelu ei meistä ole vaikuttanut kovin kiinnostavalta. Jotkut pitävät siitä kovasti, ja muuatta todellista vanhanajan herrasmiestä siteeraten: eläköön harrastusten koko kirjo. Tänään rinteessä oli useita pikkupoikia, jotka laskettelivat ilman sauvoja. Tuo tyyli näytti harrastajamäärän perusteella suositummalta kuin lumilautailu.

Hiihtoloman jälkeen olisi työreissuja tarjolla. Ensi viikon alkuun tarjottiin muutaman päivän laivaseminaaria, mutta katson fyysisen läsnäoloni olevan noina päivinä tarpeellisempi työmaalla ja kun seminaarin sisältö ei suuresti näytä eroavan elokuisesta vastaavasta, peruutin matkan. Tänään tarjottiin seuraavalle viikolle pohjoisen reissua. Kiperien asioiden pähkäilyä erämaassa. Tiesivät, mistä narusta vetää: ennen paikalla käyneet kehuivat kilvan latuverkostoa. Kyseessä olevat asiat ovat työmaalle tärkeitä, mutta niin voisi olla edelleen fyysinen läsnäolokin (jopas minä uskottelenkin olevani tärkeä, älkää uskoko). Ja juuri tuolla viikolla viranomaisvelvollisuudet kutsuisivat aivan toiselle ilmansuunnalle. Katsotaan nyt.

Kahvittelu- ja jutusteluhetken jälkeen posti oli jo lähtenyt kiinteistönhoitajien matkaan. Ajattelin säästää heidän huomista vaivaansa neljän tuhdin kirjekuoren verran ja kotimatkalla vein puumerkatut paperit postikonttorille. Jonottaessa alkoi tehdä mieli ei-niin-terveellistä ruokaa. Sitä löytyi tutusta paikasta pääkadun varrelta tulisesti maustetun herkkusieni-tonnikalapizzan muodossa. Paikan isäntä, ilmeisesti jostakin Vähän-Aasian suunnalta Hämeeseen muuttanut herra, on ehdan isännän oloinen katsellessaan hymyillen liikkeensä rappusilta iltapäivän liikennettä. Siitä propsit.

Kotipuolessa poikkesin vielä lemmikkieläintarvikeliikkeeseen hakemaan Vilmalle paketillisen muroja. Sitten viime näkemän liikkeen tarjonta oli kasvanut akvaarioilla. Hyvin hoidettu sellainen on hieno laitos.

Ilta meni rovastin luona. Juttelimme pitkästä aikaa kyläpolitiikkaa. Hengailin kesän ja syksyn ajan kunnallisvaaliteeman puitteissa paikallisen sitoutumattoman ryhmittymän mukana. On tunnustettava, että sen jälkeen en ole kunnallispolitiikalle juuri ajatusta uhrannut. Historia-/museoharrastus tuotti pari jäsenyyttä pieniin toimielimiin, mutta niillä ei onneksi ole sisällöllisesti mitään tekemistä puolue- tai ryhmäpolitiikan kanssa.

tiistaina, maaliskuuta 01, 2005


Maaliskuista tietokoneasennusta


Lämpömittari pysytteli talvisissa lukemissa iltapäivänkin, mutta ladulla saattoi kokea auringon jo lämmittävän.

Maaliskuu on suosikkikuukauteni. Sen aikana luonto kokee usein isoimman kalenterikuukauden sisään mahtuvan muutoksen täällä Vanajan-Hämeen olosuhteissa: tämänkaltaisista alkukuun kirkkaista ja kirpeistä pakkaspäivistä siirrytään leutoihin kevätpäiviin kuukauden lähestyessä loppuaan.

Pentin uusi tietokone saatiin käyttökuntoon, Normanin tietoturvapaketit asennettua (olkoon mainostamista, mutta kerrottakoon, että Fujitsu-Siemens tarjoaa Normanin lisenssin kolmeksi vuodeksi, mikä on käyttöarvoltaan aivan toista luokkaa kuin monien laitteiden mukana tarjottava kolmen kuukauden Norton-lisenssi) sekä Internet-yhteys ja sähköpostiasetukset konfiguroitua. On myönnettävä, että olin henkisesti varautunut selittämään perusasioita Windows XP:n käyttämisestä, mutta nytpä esitettiin aivan toisen tyyppisiä kysymyksiä. Kirjahyllyssä työuran muistoina pönöttävät CA Clipperin ja dBASEn jykevät alkuperäiskansiot "lerppuineen" kertoivat, että atk-kulttuuri ulottui PC-maailman alkuhämäriin, kauas ennen web-aikaa.

Taitaa olla niin, että perinteiset 3½-tuumaiset levykeasemat ovat ainakin merkkikoneissa pikkuhiljaa katoavaa kansanperinnettä. Näitä on viime aikoina tullut eteen useampikin tapaus. Ja mikäs siinä. USB-muisteilla alkaa laite- ja käyttöjärjestelmäkannan uudistuessa olla levykkeen yhteensopivuus ja kaupan päälle suurempi tallennuskapasiteetti, parempi kestävyys ja nopeampi tiedonsiirto.

Raili olisi tarjonnut herkkuja enemmän kuin vatsa veti. Kiitos kaunis.

Henkilökohtaista tietojenkäsittelytilitystä


Tietokoneasennus ja jutustelut kokeneen sovelluskehittäjän kanssa toivat mieleen muistoja.

Muistan, millaisia miehiä (ei tarkoituksella sukupuolisuuntautunut ilmaus, koska historiallisesti katsoen he olivat enimmäkseen miehiä) olivat henkilökohtaisen tietojenkäsittelyn pioneereina toimineet atk-ammattilaiset niinä vuosina, kun me nykyinen alalta leipäpuunsa löytänyt sukupolvi tutustuimme, ehkä ihastuimmekin, alan alkeisiin Vic20-, Commodore64- tai SpectraVideo 328 -koneilla.

Apricot oli yksi ikoni. Tietenkin IBM ja HP olivat merkittäviä, mutta niillä oli PC-innokkaimpien mielestä turhaa suurkonerasitetta. Apricot oli puhdasverisempi, koska se ei ollut täysin IBM-yhteensopiva ;-) Samanhenkisten loppukäyttäjien suosion vei kuitenkin vielä vahvemmin omaa polkuaan kulkenut toinen hedelmä, joka tuli markkinoille samaan aikaan kuin Apricot F1.

Ne miehet, jotka lanseerasivat koneet tehtaille ja toimistoihin, olivat humanisteja sanan täydellisimmässä - ei koulutuspoliittisessa tai teologisessa - merkityksessä. Miehiä, joille Terentiuksen lentävä lause toimi ohjenuorana. Kun nämä miehet sittemmin asensivat kotitietokoneita, he aloittivat mittaamalla pistorasiat, koska he muistivat, että kaiken takana ei suinkaan ole suoritin tai käyttöjärjestelmä vaan sähkövirta. Tämän vuosikymmenen alussa, puolentoista vuoden sisällä aivan liian varhain lähteneiden kolmen Sortavalan evakkoveljeksen sarjasta setäni Erkki oli näitä miehiä. Hän lienee aikajatkumokatsannossani ensimmäinen, jota saan kiittää uranvalinnastani.

Vielä yksi jäsenmaksu?


Koska humanismi on hyvä ja kannatettava asia, olisi hienoa kuulua johonkin sitä ajavaan järjestöön. Olin joitakin vuosia Suomen Historiallisen Seuran jäsen, mutta ilmeisesti aikanaan osoitteenmuutos ei mennyt perille, kun jäsenmaksulomakkeita ei ole kuulunut. En ollut kovin innokas selvittämään asiaa, kun seuran julkaisutoiminta oli fuusioitu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vastaavaan, ja jokajouluista lahjakirjaa HArk-sarjasta ei enää toimitettu. Niin tavaranhimoinen on ihminen.

Nyt ryhdyin netitse katselemaan uudelleenliittymismahdollisuutta. Ainakin toiminnanjohtaja on vaihtunut. Jossakin vaiheessa tehtävässä toimi R. Enden, jonka ystävällisyys teki vaikutuksen, kun vuosia sitten kävin silloisen tyttöystäväni, nykyisen puolisoni, kanssa hakemassa kirjahyllyn koristeeksi yhtä tiettävästi viimeisistä saatavilla olleista kappaleista faksimile-versiota Registrum ecclesiae Aboensiksesta, joka pitää sisällään mm. kotiseurakuntamme perustamisasiakirjan vuodelta 1483.

Olisiko vanhoista ajoista kiinnostuneen järkevintä liittyä Suomen Historialliseen Seuraan, Historianystäväin Liittoon vai Suomen Muinaismuistoyhdistykseen? Myös Suomen Kirkkohistoriallinen Seura on vakavasti harkittava mahdollisuus.

Univelat pois


Hiihtoloma osuu hyvään saumaan. Edellisestä 48 tunnista olen nukkunut noin 40, mikä kertonee jonkinasteisesta univajeesta. Vähäinen valveillaoloaika on kulunut ladulla, pyykkiä pestessä ja uuninlämmityksessä.

Tänään heräsin virkeänä ilman kellon tai Vilman apua vähän seitsemän jälkeen.

En ole aikoihin harrastanut nettitestejä. Tämän tarkoitus jäi vähintään hämäräksi, mutta ainahan työkoneet kiinnostavat. Tulee heti mieleen yksi toveri, jolle traktoritesti olisi omiaan. Tulosten joukossa olisi sitten parempi löytyä myös David Brown.


Valmet

"Sinua varjelee Valmet-traktorin henki. Tämän henkitraktorin suojelemia henkilöitä pidetään joskus synkkinä ja vaikeina, vaikka todellisuudessa he vain haluavat yksinkertaisesti pitää puolensa tässä kylmässä maailmassa. Asennetta ja sarkasmia löytyy vaikka muille jaettavaksi, mutta ystävistään ja rakkaimmistaan he pitävät hyvää huolta."

Valmet on asiallinen peli. Tekihän sama yritys menneinä vuosikymmeninä isompia ja pienempiä vetureitakin.

Lämpömittari näyttää ilahduttavan talvisia lukemia ulkona. Pitänee puhdistaa uuni ja hakea lisää klapeja. Iltapäivällä voisi käväistä ladulla. Illaksi Pentille tietokoneasennuspuuhiin.