maanantaina, tammikuuta 17, 2005

Postia Jerseyltä



Tänään on huuhaata luvassa. Mutta ensin asiaa. Kannatti kirjoittaa eilen kissoista. Tänään tuli postia Jerseyn saarelta. Sikäläinen, emämaasta itsenäinen postilaitos (vrt. Posten på Åland meillä) lähetti persialaiskissa-aiheisen pienoisarkin. Bloggaaja voittaa aina. Ei vaan, muutamalta pieneltä postilaitokselta tuli ennen joulua tarjous lähettää täkäläisellä postimerkillä varustettu kortti takaisinpäin, ja vastineeksi luvattiin jokin heikäläinen tuore julkaisu. Mahdollisesti tarjouksen lähettäneet postilaitokset käyttävät vastauksina saamansa kortit merkkeineen joihinkin omiin filatelisiin tarkoituksiinsa. Ymmärtääkseni kauppaa käydään keräilytuotteilla aika lailla, vaikka suuret rahat eivät siinä liikukaan (paitsi Aku Ankka -tarinoissa). Islanti on jo vastannut viikinkiaika-aiheisella ja Gibraltar kuningasparin vierailua kuvaavalla pienoisarkilla.

Vaikka usein mainostan irtautuneisuuttani TV-kulttuurista, Jerseyn saaresta minulle tulee silti ensimmäisenä mieleen televisiossa parikymmentä vuotta sitten esiintynyt poliisimies Bergerac. Arvatkaapa, mitä tulee mieleen Münchenistä (sielläkään kun ei ole tullut käytyä paikan päällä)?

Öistä EU-byrokratiaa


Olen kehunut myös olevani huono näkemään unia tai ainakaan muistamaan niitä, mutta viime yönä tuli harjoitettua melkoisen joustavaa byrokratiaa yhdentyneessä Euroopassa.

Minulla oli tarkkuusammuntaa varten pistooli, johon tarvitsin hallussapitoluvan. Ase oli jokin aivan tavallinen CZ tai vastaava edullinen harrastelijamalli. Jostakin syystä oli selvää, että hallussapitolupa kannattaisi hakea Saksasta Suomen viranomaisten jäykän byrokratian vuoksi. Siispä Saksaan. Matka ei tainnut olla paljon pidempi kuin kotiovelta olisi kotikylän poliisilaitokselle. En muista, millä matkan taitoin.

Niin sitten olin saksalaisella poliisiasemalla, joka muistutti kovasti täkäläisiä vastaavia.

Toimistossa minulta kysyttiin ensin, että eihän ase ole sellainen, joka oli seinällä olevassa kuvassa. Kuvassa oli kummallisella isokokoisella kahvalla varustettu pitkäpiippuinen malli. Ei ole, vastasin. Se oli hyvä, koska kyseiseen aseeseen saivat hallussapitoluvan kuulemma vain Münchenin kaupungissa kirjoilla olevat. Sen jälkeen poliisi pyysi kertomaan asiasta tarkemmin.

Huonolla ja hitaalla kansalaisopistosaksalla sain selitettyä asian kärsivällisesti kuunnelleelle virkailijalle ja ihmettelin saavutustani. Ihmettelin myös sitä, että ymmärsin kohtuullisesti hänen puheensa. Hän puhui kylläkin hyvin hitaasti ja selkeästi.

Poliisi lupasi kirjoittaa hallussapitoluvan, mutta sitä varten piti saada selvitys, miten ase oli haltuuni joutunut. Yksikantaan hän vain kysyi, kenen nimi laitetaan papereihin aseen luovuttajaksi. Hän ehdotti muuatta rautatieharrastajatoveriani, mutta ajattelin että jos ei sittenkään, koska kyseiseltä henkilöltä ei ole kysytty lupaa. Poliisiviranomainen kehotti ottamaan yhteyttä kaupungin yliopiston genealogian (sic!) professoriin, joka kirjoittaisi tarvittavan virallisen selvityksen tapauksessa, jossa luovuttajaa ei voida nimetä.

Yliopisto löytyi pienen haeskelun jälkeen, ja sieltä, matalasta sivurakennuksesta puutarhan keskeltä kaivatun professorin toimisto. Hän oli eläkeikää lähestyvä nainen. Hän kertoi, että voi kirjoittaa lausuntoja vasta iltapäivällä. Minun olisi kuitenkin oltava paikalla ennen klo 17, kun virastoaika päättyy.

Oli kiire töihin ja hetkessä olin Helsingin rautatieasemalla. Mietin, ehtisinkö työpäivän päälle vielä käväisemään uudelleen Saksassa ennen klo 17, mutta luovuin ajatuksesta. Siirtyy ensi viikolle, oli viimeinen uneen liittyvä ajatus.

Joskus teini-iässä kävin eräänä yönä Hampurissa ostamassa CD-soittimen, mutta silloinkin paluumatkalla Helsingin rautatieasemalla huomasin, että siihen olisi pitänyt hankkia myös joku sovitinkappale tai sitten olisi pitänyt ottaa kokonaan toinen malli. Laskeskelin, milloin ehtisin hakemaan sen tai vaihtamaan laitteen.

Mielenkiintoisia juttuja. En ole mikään asefani. Lienenkö pyssyä pidellytkään sitten viime kevään parin ilmapistooliammuntakerran. Ja miksi aina pitää mennä Saksaan? Kelpaisihan sitä köyhälle vaikka Salo, mutta unissa tuo matkailu on onneksi halpaa. Puhuttiinko unessa tosiaan saksaa? Vai noudattelevatko aivotoiminnot yleensäkään kielellisiä käytäntöjä sellaisena kuin valveilla? Kertokaa te unia enemmän näkevät.

10 kommenttia:

Jani kirjoitti...

“Puhuttiinko unessa tosiaan saksaa? Vai noudattelevatko aivotoiminnot yleensäkään kielellisiä käytäntöjä sellaisena kuin valveilla? Kertokaa te unia enemmän näkevät.”

Itse lähestyisin kysymystä siitä näkökulmasta, että mitä ylipäänsä tarkoittaa ensinnäkin yleisesti se, että jokin “todella” tapahtuu ja toisekseen, mitä tarkoittaa se, että jotain “todella tapahtuu” unessa.

Jos tapanasi ei ole puhua unissasi (jolloin ulkopuolisen olisi helppo vahvistaa ainakin se, puhuitko sinä saksaa vai et), kaikki, mitä unessa tapahtuu, “tapahtuu” vain pääsi sisällä. Siellä ei (toivottavasti) asu pieniä näyttelijöitä, jotka esittävät tämän tapahtumien näytelmän, vaan kyseessä ovat sähköiset impulssit, joiden suhde itsesi ulkopuoliseen todellisuuteen on unitilassa hatarampi kuin valveilla (jolloin ne ovat sitä ulkopuolista todellisuutta kohtuullisen hyvin heijasteleva representaatio).

Unitilassa ne ovat ehkä representaatio “olemassaolemattomasta todellisuudesta”, mutta itse saattaisin jopa mennä väittämään, että itse asiassa vain representaatiot ovatkin “todellisia”, joten, jos unessasi “puhutaan saksaa”, silloin unessasi todella puhutaan saksaa.

(Olikohan tämä nyt sitä wittgensteinilaisuutta?)

Bergeracin nimen kuultuani päässäni alkaa välittömästi soida sen tunnusmusiikki, joka minusta pienenä oli omituisen letkeä ja hidastempoinen poliisisarjan tunnariksi.

Jari Sedergren kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Jari Sedergren kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
Jari Sedergren kirjoitti...

Jokohan nyt menisi oikein:
Bongasin muutama vuosi sitten Lontoon Sohossa yhden suosikkinäyttelijäni: Bergeracin eli John Nettlesin. Kävin heti kilistämässä lasia!

edsel kirjoitti...

München - Der Alte? Hampuri - Schimanski? Joskus teutofiili kollegani eritteli kaikki saksalaiset poliisisarjat ja analysoi sitä, miten niiden henki ja tyyli heijasteli realistisesti juuri sitä paikkakuntaa tai aluetta johon sarja oli sijoitettu. Minusta kaikki olivat ihan samanlaisia, mutta enpä niitä mitenkään säännöllisesti katselekaan.

Panu kirjoitti...

Kyllä saksaa osaavan näkökulmasta saksalaisilla poliisisarjoilla on selkeä alueellinen identiteetti. Esimerkiksi Schimanski sijoittuu selkeästi Ruhrin alueella (ei _todellakaan_ Hampuriin - tosin en ole Schimanskia kovin paljoa seuraillut enkä katsellut, joten on mahdollista, että Duisburgista siirryttiin aikanaan Hampuriin), mikä ilmenee esimerkiksi päähenkilön puolalaisperäisestä sukunimestä: ne ovat nimittäin Ruhrin alueella aivan erityisen tavallisia. Itse asiassa puolalaisperäiset sukunimet ovat hyvin elimellinen osa juuri ruhrilaista työläismiljöötä.

edsel kirjoitti...

No niinpä olikin Duisburgista päin hän.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Loistavia kommentteja, toverit! Taidan ryhtyä katselemaan enemmänkin unia.

Jani,

olen melko varma, että en nyt(kään) puhunut unissani. Jos olisin koko pitkän asian luetellut edes jollakin siansaksalla, olisin luultavasti saanut siitä ihan reaalimaailman palautetta.

Saattaisivatkohan pään sisäiset unitilan impulssit toisintaa tai vaikka vain jollakin tavalla "kutsua" niitä kognitioita, joita on syntynyt valvetilassa, sanotaan vaikkapa kansalaisopiston saksantunnilla? Eli olisivatko valvetilan kognitiot jonkinlaisia unitilan kognitioiden funktioita, aliohjelmia? Tai sitten ne tosiaan ovat olemassaolematonta todellisuutta.

Minä en filosofiaa tunne, enkä Wittgensteiniakaan muuten kuin M.A. Nummisen tulkinnan kautta. Mutta olisiko tässä myös jonkinlaisen fenomenologisen kysymyksenasettelun paikka? Oliko, ei niinkään *saksan puhuminen* (eli tekeminen), vaan *puhuttu* (eli se kieli) pelkkä noeema?


Sedis,

oliko Nettles yhtä janoinen kuin roolihahmonsa oli ainakin aluksi? :-)


Edsel,

Münchenin osalta on varmasti hyvinkin noin. Derrick tietysti myös taustalla. (Minulle muuten der Alte on enimmäkseen Herr Köster. Hänellehän kävi poliisisarjassa surullisesti, kun muistaakseni näyttelijä sai kiinnityksen johonkin hyvään teatterihommaan. Viimeisessä jaksossa soi Pachelbelin Kaanon, muistelisin.)

Schimanski on minulle aivan outo. Uudempi, ehkä? Hampurin katuja ja satama-aluetta olen päivänä muutamana joskus teinipoikana mittaillut, mutta en muista sieltä mitään erityistä. Paitsi tietysti satama oli hieno.


Panu,

eroja voinee huomata saksaa osaamatonkin. Ainakin Derrick tervehti asiakkaitaan usein "Grüss Gott". Sitä ei kai pohjoisessa niin ahkerasti käytetä?

Jani kirjoitti...

“Eli olisivatko valvetilan kognitiot jonkinlaisia unitilan kognitioiden funktioita, aliohjelmia?”

Ihan puhtaan intuitiivisesti veikkaisin, että jos niin on, ne ovatkin pelkkiä pseudokutsuja tai siis itse kutsuvat lauseet on kommentoitu ulos, ja pelkkä “// tässä kutsutaan saksankieli-rutiineja” riittää unessa sen kokemuksen tuottamiseen, että “nyt meikä tässä puhuu ja ymmärtää saksaa”, koska sitä saksankieli-rutiinia on “kutsuttu” eli ohjelman suoritus on sen kutsun kautta kulkenut. Olkoonkin, että sitä kutsua ei todellisuudessa koskaan suoritettu - ja jos olisi, olisit siis siitä saanut sitten kuulla viimeistään aamulla.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Jani,

ideasi on erittäin järkeenkäypä. Pelkkä tietoisuus jostakin, tässä tapauksessa kielestä, riittää sen representoitumiseen unimaailmassa. Samasta asiasta voisi ajatella painajaisten kumpuavan.