torstaina, joulukuuta 18, 2003

Päässä soi tänään


Lukukauden toiseksi viimeistä koulutyöpäivää säesti luokan yläpuolella juhlasalissa koko päivän harjoitellut kauppaopiston (vanhat nimet kunniaan) laulu- ja soitinyhtye. Naapurikoulu pitää huomiset joulujuhlansa vanhan ammattikoulun isossa salissa. "Levottoman tuhkimon" kitara ties millaisten muuntimien läpi soitettuna oli soundeiltaan paljon muhkeampi kuin alkuperäinen, syntetisaattorista puhumattakaan. Sen sijaan laulajan ääni oli kaukana alkuperäisestä takakireästä, se olisi - täydellä arvostuksella nuorukaista kohtaan - sopinut paremmin jonnekin vielä puolta vuosikymmentä aikaisempaan genreen. Ratsia? Lieneekö muusikkojen muusina ollut heitä, joista jo Peitsamo lauloi, mutta joka tapuksessa pop-henkisten kappaleiden harjoitteluun tuntui kuluvan paljon enemmän aikaa ja eläytymistä kuin joululauluihin.

Sotahistoriallisia mietteitä hiihtoladulta


Ilmatieteen laitos pelottelee takasyksyllä huomiseksi. Kai se on takasyksyä, kun joulun alla tulee lämmintä samaan tapaan kuin takatalvea on lumisade keväällä? Kunhan ei nyt kokonaan hävittäisi lumia.

Tänään illansuussa oli hyvä hiihtokeli. Lumi oli eilisen lämpenemisen ja lukuisten hiihtäjien ansiosta tamppautunut kovaksi, ja pakkanen oli tuonut luistavan silauksen pintaan. Väkeäkään ei ladulla ollut paljon, joten sai hiihdellä omaa rauhallista tahtia joutumatta väistelemään nopeita menijöitä.

Suomen Sotilas -nimisellä aikakauslehdellä on pitkä historia suomalaisen maanpuolustuksen äänitorvena. Lehti perustettiin pian sisällissodan jälkeen. Toimittuaan ajan hengen mukaisesti valkoisen Suomen asialla 1920- ja 1930-luvuilla se kumma kyllä ilmestyi keskeytymättä - joskin hieman muutetulla nimellä - myös 1940-luvun lopun vuosina, jotka olivat tuon kaltaisille julkaisuille yleensä hyvin vaikeita, ja on jatkanut vuosikymmenten läpi tähän päivään saakka. Lehden näkökulmat ovat olleet yleensä hyvin Suomi-keskeisiä. "Nykyaikainen sota on senluontoista, että aseveljiä tulee ja aseveljiä menee, eikä kenenkään ystävyydestä voi koskaan olla varma", kirjoitti lehti jatkosodan aikana. Lieneekö suhtautumistapojen taustalla alunperin ollut lehden syntyaikojen vahva mannerheimilainen näkemys sisällissodan voitosta suomalaisten valkoisten omin neuvoin. Virallinen valkoinen Suomi ei juuri välittänyt mainostaa saksalaisten interventiota ja sen vaikutuksia sodan lopputulokseen.

Lehden uusimmassa, NATO-extraksi nimetyssä numerossa puhaltavat jo uudet tuulet. Mikael Halila kirjoittaa otsikolla "Liittoutumattomuuden myytti" asioista, jotka herättävät ajatuksia. Ottamatta lainkaan kantaa nykyiseen liittoutumiskysymykseen rohkenen väittää artikkelin sisältävän historiantutkimuksellisesti hieman arveluttavia näkökulmia.

Artikkelin kantava ajatus on se, että Suomi ei selvinnyt toisesta maailmansodasta yksin. Tämän sotahistoriasta edes harrastetasolla kiinnostuneille melko itsestäänselvän asian Halila tuo esiin mullistavana uutena "tutkimus"tuloksena. Halilan mukaan "suomalainen historiankirjoitus on kerran päättänyt, että siitä, että Suomi jäi kerran yksin, seuraa jonkin järjenvastaisen metafyysisen prosessin kautta se, että Suomi tulee aina tulevaisuudessakin jäämään yksin".

Ensinnäkään todellinen sotahistoriankirjoitus - kaikki kunnia ihailtavan työn tehneiden miesten omille muistelmille ja kaunokirjallisuuden tuotteille - ei väitä, että Suomi olisi ollut tyystin yksin. Niin "virallisessa" sotahistoriassa (esim. Talvisodan historia 4, Sotatieteen laitos, WSOY 1979, Jatkosodan historia 5-6, Sotatieteen laitos 1992-1993) kuin laajoille kansanjoukoille tarkoitetuissa yleisesityksissäkään (Suomi sodassa, Valitut Palat, Otava 1983) sen enempää ruotsalaisten vapaaehtoisten, saksalaisen aseavun kuin muunkaan ulkopuolisen avun osuutta ei unohdeta saati väheksytä.

Toiseksi oikean historiakirjoituksen tehtäviin ei kuulu tulevaisuuden ennustaminen menneisyyden perusteella. Historiankirjoitusta arvostellessaan Halila viittaa yksilöidysti vain Tomas Riesin 1980-luvun lopulla suurta huomiota saavuttaneeseen Luja tahto -teokseen, joka painotti Suomen yksinäistä asemaa, mutta strategian tutkija Riesin pitäminen varsinaisena historioitsijana on melko outoa. Paremminkin kuin historiana, Luja tahto voidaan nähdä lehväslaiholaisen sankariperinteen tutkimukselliseen asepukuun verhoutuneelta jatkajalta.

Halilan artikkelin ulkopuolelta on mielenkiintoista huomata, miten yleinen strateginen ja sotateknillinen kehitys vaikuttaa erilaisiin korostuksiin sotahistoriassa. Varsinkin Balkanin ja Afganistanin - ja miksei myös tämän keväisen Irakin - näyttävien ilmasotatoimien kiistämätön strateginen vaikutus on innostanut Suomen sotahistorian harrastajat korostamaan ilmavoimien, mm. kesän 1944 torjuntataisteluissa erityisesti saksalaisen lento-osasto Kuhlmeyn, toimintaa. Weblog-maailmassa ainakin Markku Jantunen on muutaman kerran asiasta kirjoittanut. Kuhlmeyn "rynnäkkökoneiden" eli historiallisesti oikeilla termeillä ilmaistuna syöksypommittajien ja hävittäjäpommittajien sekä lisäksi lähitiedustelukoneiden avulla suoritetut, strategisellakin tasolla merkittäviksi katsottavat operaatiot, eivät suinkaan ole sotahistorian lehdiltä unohtuneet.

Aikaisemmin, kun ilma-aseen strateginen merkitys toki tunnustettiin, mutta maavoimilla, erityisesti mekanisoiduilla joukoilla, katsottiin olevan silti yleensä suurin merkitys, oli Kannaksen torjuntataistelujen historiassa tapana korostaa panssarintorjunnan merkitystä. Tässäkään yhteydessä historiankirjoitus ei unohtanut saksalaisten merkittävää aseapua rynnäkkötykkien tai rakettiaseiden muodossa.

Ei kommentteja: